Elämäni biisit

Hesarissa oli joku aika sitten jonkun toimittajan laatima ”Elämäni biisit” -listaus. Pidin sitä aika outona vetona valtakunnan isoimman lehden kulttuurisivuille. Tuollaiset listat ovat blogikamaa - siispä tuumasta toimeen!

Listaan tähän 20 elämäni musiikkikappaletta genrestä riippumatta. Tai taisi tulla pari bonusbiisiäkin, kun piti saada pari hevimpääkin mukaan. 

Kriteerinä on se, että ko. kipale on koskettanut minua koko ikäni, tai jos se on tuoreempi löytö, niin sillä on objektiivisia (!) edellytyksiä sellaiseen. Ja sillehän en mahda mitään, että yksi vuosikymmen painottuu vahvasti…

Geri Allen: Drummer`s Song

Tämä on kunnon jazzia. Upea pianisti ja säveltäjä, Allenilta olisi voinut tälle listalle valita paljon muutakin (mm. Joy and Wonder). Kiinnostus Alleniin juontaa jonnekin 1980-luvulle, kun löysin Allenin levyn sisareni levyhyllystä.

Drummer`s Songissa on vaan just kaikki niin kuin hyvässä jazzissa on. Melodiateema löytyy, mutta samalla biisissä on sitä villiä ja vapaata menoa, mikä tekee jazzista niin ihanaa. Ikäänkuin kaikki soittelisivat vain omiaan, mutta jotenkin se vaan juontuu yhdeksi napakaksi kokonaisuudeksi.

Black Sabbath: Spiral Architect

Tätä bändiä tuli nuorena kuunneltua, mutta se jäi jonnekin lukioaikoihin. Poikkeuksena tämä hieno, Yesin Rick Wakemanin laatimilla jousisoitannoilla maustettu sinfonisempi kappale. Alun akustinen osa on kaunis, sen jälkeen alkava varsinainen teema on hienoa, ilmavaa soitantaa, välisoitto - ja pisteenä iin päällä lopun diminuendo.

Tätä kappaletta tulee kuunneltua myös silloin, kun on vähän klassisempi fiilis.

David Bowie: Life on Mars?

Ajatella, että joskus hitit ovat olleet tällaisia! Life on Marsissa on erinomainen melodia, mutta sanonpa, että elämää suuremman biisi tästä tekee - yllätys yllätys taas - itsensä Rick Wakemanin pianotaiturointi! 

Tässä on jotain kevyen oopperamaista, tämä on Teos isolla T:llä, vaikka kestääkin vain reippaat kolme minuuttia.

Kate Bush: Wuthering Heights

Tää ny vaan on niin hiano! Bushin erikoinen falsetti (?) tuoreeltaan toisaalta ihmetytti, toisaalta ihastutti. Ja tuo  melodia, ja hänen tapansa laulaa se, on jotain ylimaallista; varsinkin loppuosassa se nostaa sisimmästä kaipuun jonnekin, jonnekin kauas… 

On jännä, miten vielä yli 40 vuoden perästä muistaa jonkun hetken kun on musiikkia kuunnellut. Tämän muistan soittaneeni Hynysen Teboililla Ylöjärvellä kesällä 1979 jukeboksista, kun poikkesimme Penan kanssa ottamaan Sisuun naftaa ennen seuraavan tukkikuorman hakua Koskisen Oy:lle.

Dream Theater: Octavarium

25 minuutin orkestraalinen ekstaasi. Aineksia kappaleessa on DT:n tapaan vaikka koko illan konserttiin. Progressiivisen metallin kärkibändinä tunnettu DT on tässä progeimmillaan; joskin juuri ennen finaalia kuultava solisti LaBrien tyylillä vetämä osuus on silkkaa metallia, mutta sopii tähän hyvin. Puolivälissä kappaletta on aivan uskomaton ja nostalginen urkusoolo jostain nuoruusvuosien tunnelmista (kappale itse toki n. 2005 tekoa), aivan ihana…

Alkuun vähän vierastin Octavariumia sen alun takia; menee niin Pink Floydin Shine on you grazy diamondin tapaisena urkuvirtana. Mutta ihan perusteltu johdanto tuollaiseen mega-orkestraatioon.

Emerson, Lake & Palmer: Fanfare for the Common Man

ELP:n tavaramerkkinä oli vääntää klassisista teoksista urut-basso-rummut - tuotoksia, ja monin paikoin ne ovat vähän väkisin vedettyjä. Hyviäkin löytyy, kuten tämä Aaron Coplandin sävellyksestä varioitu versio. Muistan nähneeni tämän telkusta joskus 1977 vaiheilla, orkka soitti sitä Montrealin tyhjällä olympistadionilla talvikuteet päällä ja veto oli vahvaa! Vaikka Coplandin alkuperäinenkin sävellys on hieno, niin tässä sitä on kyllä jalostettu maksimiin asti. Biisi kehittyy vaihe vaiheelta ja Emerson repii soittimestaan yhä vahvempia, räikeitäkin ääniä, mitä Palmerin ja Laken soitto sopivasti tasapainottaa ja jäsentää.

Fleetwood Mac: You Make Loving Fun

Hitti 70-luvun lopulta, laulaja-urkuri Chris McVien iskevä sävellys hänen upeasti laulamana. Taas korostan naisvokalismia - McVien ääniala on matala ja sävy tumma, etenkin kertsissä laulun poikkeuksellisuus tulee esiin.

Kuulin tätä paljon vaihto-oppilasvuotenani kunnes se unohtui. Ja kas, sitten joskus Helsingin Kluuvissa ruokaillessani tämä kuului taustalta. Tunnistin biisin ja siitä heti Fazerille ostamaan Fleetwoodin Greatestit.

Genesis: Blood on the Rooftops

Genesikseltä tosiaan voisi listata koko Steve Hackettin lähtöön asti ulottuvan diskokrafian. Mutta helmien joukosta tuntuu koko ajan nousevan muita ylemmäs Wind & Wuthering -albumilta Hackettin (ja Phil Collinsin) säveltämä Blood on the Rooftops. Alun klassis-akustinen kitarointi on upea eikä varsinaista lauluosuuttakaan tarvi hävetä! Alakuloinen sanoitus elämän rutinoitumisesta sopii hyvin melodiaan. Jostain syistä kuuntelen tätä usein, vaikka biisi ei rakenteeltaan kovin poikkeava ole - alun akustista osuutta lukuunottamatta.

Philip Glass: Glassworks 1

Joskus kuuntelin paljon minimalisteja, mutta Glassia (ja Pärtiä) lukuunottamatta tuo genre on vähän jäänyt. Taisin joskus aikanaan kuulla Glassista ja ajattelin kokeilla levykaupassa, miltä se kuulostaa. Ja niinhän heti Glassworksin ensisävelet koukuttivat.

Tämä on kaunista, vähän haikeaa pianomusiikkia. Tykkään toisteisuudesta etenkin silloin, kun melodia vetää ja soittimena on piano; Glassin torvi- tms töräytyssoittimilla soitetut biisit eivät sitävastoin ihan kolahda.

Vince Guaraldi: My Little Drum

Tenavat-fanit tunnistavat tämän! Peanuts-piirrettyjen nautinnosta puolet oli Vince Guaraldin ihanan kepeä ja optimistisen iloisa jazz-leikittely. Näitä on kuunneltu Linus & Lucystä lähtien. Hienoin Guaraldin Peanuts -biisi on tämä mm. Bing Crosbyn laulamana tunnetuksi tulleesta Little Drummer Boy:stä viritelty mukaelma My Little Drum. 

Keith Jarrett:Endless

Geri Allenin ohella toinen jazzsuosikkini. Jarrettin Kölnin improvisaatio oli ensi-ihastukseni, mutta tämä Endless nousee senkin ylitse. Silloin kun haluan rauhoittua, niin laitan tämän soimaan ja käyn lattialle makaamaan selälleni silmät kiinni. Kappale on rakennettu jännästi; tuntuu että se on tarkoituksella sävelletty ottamaan kuuntelija mukaansa ja viemään jonnekin…rauhallista ja kaunista!

Juice: Per Vers, runoilija

Hra Leskisen upein tuotos. Suomi-progea Mikko Alatalon laulamana, sanatkin jotenkin runolliset, niitä joutuu vähän miettimään… Mietin usein, olisiko tästä saanut pari minuuttia pidemmän version. Aineksia olisi ollut.

King Crimson: Starless

Progepainotteinen biisilista ilman karmiininpunaista kuningasta on kuin kala ilman polkupyörää… Mutta no joo, onhan sitä KC:tä kuunneltu. Crimson on enempi taideteos kuin musiikkia, ja yllättävän iso on se skaala, mihin bändi ylsi levystä toiseen.

Eniten olen vuosien mittaan palannut Starlessiin, biisiin, joka päätti KC:n 1970-luvun ”kultakauden”. Alkuun aika mukavan mellow lauluosuus, mikä johtaa todella erikoiseen ja vahvaan soolo-osuuteen - ja sitten kliimaksi; viimeisen minuutin finaali, joka viiltävän kauniilla mellotronillaan edustaa musiikillisen koskettavuuden huippua, sano mun sanoneen!

Gustav Mahler: 1. sinfonia

Mahlerilta on oikeastaan mahdotonta valita yhtä teosta - mutta tälle listalle hän kuuluu ehdottomasti! Mahler on voimakasta, melodista, aika tummaakin (joku kutsuisi synkäksi); hän on klassisen maailman progemies, jonka massiiviset sinfoniat venyvät toiselle tunnille ja paikoin kuorojakin on puolenkymmentä.

Minulla on hänen koko tuotantonsa 15 CD:n kokoelmana, mutta kaipa sitä ykkösenä edelleen on se, jonka ensiksi olen kuunnellut eli eka sinfonia, ja etenkin sen jaakkokultamainen väliosa; keinuvaa, kauniin soljuvaa soittoa, jossa surumielinen klarinetti vetää johtoteemaa. Tempo vaihtelee mukavasti välillä hypähtelevän nopeasti, ja sitten palataan taas rauhallisempaan, kuin suuri Tonava virtaisi hiljaa eteenpäin.

Sarah McLahclan: Sweet Surrender

Naissolisteissa on särmää, varsinkin jos äänessä on jotain erityistä. Joskus 1990-luvun lopun metsäkonferenssimatkalla jossain kanadalaisbaarissa korvaani tarttui kaunis musiikki, ja minäpä heti baarinpitäjältä kysymään, että mikäpä nyt soi…

Kanadalaisen McLachlanin ääni on syvä ja tumma; musiikki on melodista, joillain levyillä aika trubaduurimaista. Sweet Surrenderissa on hittiainesta menevyydessään; hienon melodian ja vaikuttavan laulun ohella pisteet sovitukselle kertsin urku-ujelluksineen.

Pink Floyd: Echoes

Pink Floydiltä tälle listalle löytyisi muitakin, The Great Gig in the Sky, Eugene, Shine on, Wish You Were Here jne… mutta onhan tämä Echoes aivan omaa luokkaansa. Tämä on urkuri Wrightin huippuhetkiä, alussa ja loppuosassa toistuvia ping-ääniä myöten. Keskiosan kummitusosan jälkeen kuin autereisena aamuna avautuva Wrightin urkuosuus on ylipäätään koko iankaikkisen musiikkimaailman hienoimpia osuuksia, kyä näin on!

Pink Floyd on minulle aina avautunut nimenomaan Richard Wrightin kautta. Ja kuten kitaristi David Gilmour sanoi, niin PF oli parhaimmillaan silloin kun Wright oli vedossa.

Arvo Pärt: Cantus

Jos joskus kuolen, mitä ei voine välttää, niin yhtenä ehdotuksena hautajaismusiikikseni on tämä. Kuuntelin joskus Pärtiä enemmänkin ja edelleen, jos haluan kontemploitua johonkin ei-olevaisuuteen (hienosti sanottu!?) niin laitanpa Pärtin soimaan. Cantus on kuin virta, voimakas virta, jossa massiiviset jouset vievät vahvalla otteellaan pientä ihmistä vääjäämättä eteenpäin kaunista loppua kohti.

Queen: Killer Queen

Kymmenvuotiaan nöösin ensimmäisiä isoja musiikkielämyksiä ja, näin taaksepäin katsottuna, ensimmäisiä kosketuksiani progressiiviseen rockiin. Sillä sitä tuo biisi on, hittiasemastaan ja lyhyydestään huolimatta: monipuolinen, tempo vaihtelee ja yllätyksiä löytyy. Lisäpisteet hienosta lopusta.

Renaissance: Carpet of the Sun

Jostain käsittämättömästä syystä löysin tämän upean bändin vasta pari vuotta sitten. Mutta olen varma, että jos tämä olisi tullut jo kloppina vastaan, niin sitä kuuntelisin edelleen. Solisti Annie Haslam on jo lähtökohtana kiinnostava muuten pelkkiä uroita vilisevän progelaulajaiston sfäärissä, ja viiden (!) oktaavin hallinta & muutenkin poikkeuksellisen upea lauluääni on minulle avain tuohon yhtyeeseen. Hittimäinen Carpet of the Sun esittelee Haslamin skaalaa erinomaisesti.

Mutta ei sen puoleen, on bändillä paljon muitakin avuja upeista kappaleista lähtien. Pianovetoisuus sähkökitaran sijasta on yksi kiinnostava ja edukas piirre.

Saga: No Regret

Kanadalainen kevytprogebändi Saga teki 80- luvun vaihteessa ihan kuunneltavaa musaa. Elämää suurempia biisejä ei ole kuin pari, kuten Worlds apart -levyn kaunis No Regret. Se onkin sitä mitä suuremmassa määrin ja kappaletta on tullut kuunneltua jo nelisenkymmentä vuotta. Lopun klarinettisoolo kruunaa kaiken.

Jos osaisin soittaa, niin tätä tapailisin aivan varmasti ja usein.

Styx: Pieces of Eight/Aku-Aku

Vaihtarivuoden peruja tämäkin. Sanoisinpa, että jos haluaa tutustua vain neljän minuutin verran siihen, mitä proge on, niin Pieces of Eight on hyvä ja matalan kynnyksen vaihtoehto. Toki rakenne on perus säe-säe-kertsi-soolo-kertsi, mutta melodia on hyvä ja se soolokokonaisuus eri osineen on kyllä sitten ihan ylimaallinen kokonaisuus.

Biisin kakkososio Aku-Aku vie sitten ihan toiseen maailmaan, se on kuin rauhoittava ja helposti sulatettava tunnelmapala alkuosan rytyprogeosuuden jälkeen. Tätä voisi kuunnella vaikka 20 minuuttia…

Richard Wagner: Siegfried idyll

Löysin Wagnerin vasta joitakin vuosia sitten. Sen jälkeenpä sitä on kuunneltu sitten oikein kunnolla. Siegfried nousee ykköseksi; samalla lailla kuin Mahler, tämä on vahvaa ja pitää otteessaan, ikäänkuin voisi vaan antautua musiikin vietäväksi ja antaa olla…

Normaalimpien sinfoniaorkkaversioiden ohella Siegfriedistä löytyy rauhallisen kaunis pianoversio, Glenn Gouldin soittamana.

Yes: And You and I

Jos joku, niin tämä on 70-lukulainen biisi, mikä tietysti on yksi tae musiikin kunnollisuudesta. Yesin kymppiminuuttinen, aluksi akustinen ja lauluosuuksiltaan herkkä teos etenee soolo-osassa kunnon sfääreihin, kun taivaat aukeavat ja mellotronit vyöryvät! Minun top-listalla pitää ainakin yksi kunnon mellotronibiisi olla, ja tämä on sitä ihtiään!