Sirpa Kähkönen vakuutti nyt toisen kerran. Graniittimiehestä jäi hyvät fiilikset, ja nyt tämä uusin Vihreä sali on vähintään yhtä hyvä. Miljöinä 1960-luvun alun Kuopio sekä 1920-luvun vaihteen Pietari ja Terijoki, hahmoina kolme kuopiolaisnuorta kasvukivuissaan ja kotiongelmissaan, vanhempi pariskunta Linnea ja Santeri Juurinen kukkaputiikkeineen sekä Anna ja Lauri Tuomi, pariskunta.
Juonesta...no, onko tässä varsinaista isoa juonta laisinkaan? Mutta tämä on aitoa elämää: kirjailija vie hahmojaan eteenpäin ja kulkee heidän kanssaan Kuopion takapihoilla ja kaduilla, istuu kahvilassa ja kodeissa keskellä perhekriisejä; Irene, Jarkko ja Leo ovat sympaattisia nuoria kaikki, ihan lukijalla on peukku pystyssä että heille kävisi hyvin.
Nuoruuden Pietariin ja Terijoelle muistoissaan ja tekstin takaumissa palaavat Juuriset vuorostaan maalaavat kuvaa aivan erilaisista oloista ja ajoista, koskettavasti ja vahvalla tunteella. Juuristen rakkaus vihreisiin saleihinsa ja puutarhahommiin on oikein lämmöllä kerrottu.
Kähkönen todella kirjoittaa hyvin. Kaunista, monipolvista tekstiä, joka hengittää ja etenee kuin puron laskiessa kivien välistä eteenpäin. Se vangitsee ja vie mukanaan; parin kappaleen aikana siirrytään jonnekin kauas, kunnes palataan takaisin Kuopioon, keskelle nuorten riitaisia kotioloja:
"Luin runoutta villantuoksuisten takkien uumenissa, veto kävi ovenraosta, minulla oli vielä seitsemän minuuttia aikaa juoda A.Septemberin tislattua yksinäisyyttä, mutta vaikka sain kirjalla maailman suljettua ulkopuolelleni niin sisälläni oli kysymys, joka ei suostunut talttumaan, ja tajusin, että se oli ollut jo kauan, että se oli jo kesästä saakka, isäni lähdöstä saakka, oven sulkeutumisesta asti se oli hionut tietään läpi rintakehäni, läpi luiden ja lihojen, ja siihen se nyt putosi kirjan sivulle ja sumensi selkeät rivit ja kysyi, enkö tosiaan nähnyt, mikä oli totta ja mikä vain haavekuvitelmaa; enkö osannut päästää irti."
Pidän hyvin paljon tuollaisesta tajunnanvirtamaisesta, pilkkujen ja puolipisteiden jäsentämästä tekstistä. Siinä teksti etenee kuin hengittämisen tahtiin antaen ajatuksille ja tunnelmaan pääsemiselle paremmin tilaa. Tuo ekspressionistinen tapa käyttää kieltä kuvamaailman lailla kolahtaa minuun, jotenkin minun valokuvamuistin tapaiseen tapaani lukea (ja ylipäänsä omaksua asioita). Mutta niin kai ajattelukin toimii, enempi kuvien kaltaisina hahmottumattomina kokonaisuuksina kuin selkeinä päälause-sivulause-piste, päälause-sivulause-piste -pötköinä.
Toki: paikoin Kähkösellä tuo menee jo inansa yli, kohdissa, missä mennään vertauskuvien taakse (kuten Kallaveden jäiden ulinaan; mitähän se kuvasi?). Tai Santerin uniin 60-luvun Leningradin matkallaan, kun hän palaa näyissään vuosikymmenten taakse kadonneen siskonsa perään keskustelemaan hänen kanssaan. Vaikka en ole mikään luonnontieteellisen realismin oppilapsi, niin jokin noissa unenomaisten näkyjen kuvauksissa menee yli ja vaikuttaa imelältä.
Mutta, jos miinus, niin pienenpieni sellainen. Paljon tärkeämpää on päästä kirjailijan ja kirjan hahmojen matkaan keskelle kuopiolaisrahvaan arkea, ikäänkuin itsekin istuisin Anna Tuomen keittiössä aamupuuhissa: "Ja minä otin runokirjan, jonka olin kätkenyt tyynyn alle. Sen välissä oli yksi lappu, se, jonka ystäväni Leo oli kirjan väliin kätkenyt asemalla, myöhempää löytämistä varten. Luin. Ja painuin sitten peiton alle, ja keittiö oli ympärilläni, naisen ja lapsen äänet, otin niistä kiinni, veden kohinasta hellalla, otin kiinni kahvin tuoksusta, lusikoiden lautasten lasien kilinästä, lupauksista jotka olivat hentoja kuin virkkuukoukun liikuttama hienoin lanka, ja lujia kuin pylväät, vakaita kuin valkeat tiet, joita tuhannet sukupolvet ennen minua olivat suruistaan rakennelleet."
Ihanasti kirjoitettu!
Tämä on varmaankin minulle yksi keskeisimpiä mittareita siitä, onko kirja hyvä. Pääsenkö sen mukana uusiin maisemiin ja aikakausiin? Nyt käväistiin monissa hellakomeroissa, paikoissa ja kaupungeissa. Terijoellakin jopa - Pietarin läheisyys, köyhtyneet pietarilaisruhtinaat huviloineen - josta tämän kokemuksen jälkeen tekisi mieli lukea enemmänkin. Tito Colliander on Terijoen erikoisista yhteisöistä joissain kirjoissaan kirjoittanut, vaan onkohan muita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti