Olen parin vuoden aikana lukenut aika paljon jenkkikirjailijoita, etenkin Proulxia ja Stroutia. Ja nyt tartuin kovaa menestystä nauttivaan Jonathan Franzeniin ja odotettuun joululahjakirjaan Crossroads, kunnon kirjajärkäleeseen.
Eletään 1970-luvun alkua New Prospectissa, pienessä keskilännen kaupungissa. Nelilapsinen perhe, isä pappina, äiti pitää huushollia yllä. Tai enempi kulisseja; ulkoisesti perheellä näyttää olevan kaikki hyvin, mutta sisäisiä jännitteitä on liiaksi asti ja lisää löytyy kirjan edetessä.
Vanhempien taustalta löytyy kaikenlaista; Isä-Russ mennoniittikulttuurissa kasvaneena, armeijan aikana idealisminsa kohteen navajo-intiaanien luota Arizonasta löytänyt. Ja sinne hän vie seurakunnan Crossroads-nimen alla kokoontuvan nuorisoporukan joka pääsiäinen talkootöihin auttamaan. Kunnes sitten tapahtuu asioita...
Äiti Marionin tausta on rikkinäinen ja synkkä. Russ on ollut hänen pelastuksensa ja alkuun rakastetaankin paljon. Sittemmin tunteet väljähtyvät avioliitossa ja jäljelle jää kulissit. Keskenään hyvin erilaiset lapset kasvavat ja etääntyvät omine kipuiluineen, huumeetkin tulevat mukaan.
Kun perhe on kuitenkin enempi kulissi, nousee kirjan keskuspisteeseen Crossroads-yhteisö ja sen kasvava joukko nuoria. Kirja vie mukanaan 70-lukulaisiin kuviin ja tunnelmiin (Grand Funk Railroad mainittu!); rakastutaan, opetellaan hippiajan henkeen avoimuutta ja luottamusta. Jeesus on yhteiskunnallinen oppi-isä, muuten meno on aika maallista pilven poltteluineen.
Kirjan edetessä kristillisen pohdiskelun osuus kasvaa. Franzen kuvaa sitä oikein perusteellisesti ja useiden ihmisten näkökulmasta, puolesta ja vastaan. Aika vahvoin amerikkalaismaustein, luonnollisesti; sikäli toki tutunomaisesti koska itsekin kävin vuoden verran lähes joka sunnuntai New Prospectin tapaisen paikkakunnan episkopaalisessa kirkossa isäntäperheeni mukana.
Ja huomaampa muutenkin lukeneeni Crossroadsia omana itsenäni 17-vuotiaana. Niin vain se aika kuluu...
Marion kuvataan tavallaan hauraaksi; silti hän on vanhemmista vahvempi. Tiukassa paikassa hän osaa ottaa tilanteen haltuun: Tämän muutoksen - tai katsantokulman muutoksen suhteessa Marioniin - Franzen hoitaa hienosti. Ehkäpä tämä on kirjan keskeisin juttu, minun mielestäni.
Symppasin Marionia, vaikka hänen jatkuvaa kipuilua siitä, että ansaitsee kaikki mahdolliset rangaistukset en täysin ymmärtänyt. Marionissa on samaa hauraan mutta vahvemmaksi kasvavan naisen meininkiä kuin Isabellessa Elisabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö-kirjassa. Sekin oli hyvä kuvaus vähän samanlaisista olosuhteista ja hieno kirja, mutta Marion menee naiskuvauksessa vielä ohi.
Ehkäpä loppuratkaisulta olisin tässä suhteessa odottanut vielä enemmän. Ja enemmän aavistusta armosta, kyllä kai nyt sitäkin jenkkikristillisyyteen kuuluu.
Mutta kyllä kirjailija odotukset lunasti. Pitänee ottaa lisää Franzenia lukuun...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti