Viimeisin/viimeinen? suuri romaani Ulitskajalta. Vuonna 2015 venäjäksi ilmestynyttä ja pari vuotta sen perään ainakin saksaksi käännettyä Jaakobin tikapuita ei ole (jostain ihmeen syystä) suomennettu, eli piti hommata nemetskiläinen versio.
Kirja on suuri sukukronikka, jossa käydään juutalaistaustaisen Noran suvun vaiheita. Sattumoisin Nora on syntynyt samana vuonna kuin Ulitskaja eli 1943, sattumoisin myös Nora on teatteri-ihmisiä. Ja kas kummaa, myös Noran sukunimi Ossetskaja tuntuu tutulta... Luinkin tätä hyvin paljon kirjailijan itsensä ja hänen taustojaan vasten - nehän olivat tulleet tutuiksi Ulitskajan omaelämäkerrallisessa "Svjascennyj musor" (Die Kehrseite des Himmels) -kirjassa.
No, mikäpä siinä. Kiovan seudun ja laajemminkin itäisen Euroopan juutalaishistoria on hyvin mielenkiintoista ja toinen kiinnostava kiintopiste on tietysti Venäjän/Neuvostoliiton värikäs historia, jota tässä kirjassa kahlataan puolentoista vuosisadan ajalta. Usassakin käydään viime vuosikymmeninä emigroituneiden mukana ja siellä paremmin tai huonommin pärjänneiden parissa; Ulitskajan novelleissahan nämä amerikanvenäläiset ovat jo tulleet tutuiksi.
Hallitsijat vaihtuvat ja systeemi vahtii. Venäjänjuutalaiset kokevat sortoa ja epäluuloa ennen neuvostovaltaa, sen aikana ja jälkeenkin mutta kirjan henkilöt luovivat vallanpitäjien katseiden alla ja katveessa parhaansa mukaan. Tämä on tuttua Ulitskajaa, jo aiemmissa kirjoissa esille tullutta maanalaisia oppositioryhmiä myöten.
Kirjan juoneen...600-sivuinen eepos sisältää 49 täysin epäkronologisesti sijoittuvaa kappaletta, joissa kuvataan sukuhaarojen ja henkilöiden elämää eri aikakausina. Loppupäässä aletaan kutoa kirjan jujua yhteen. Ja vaikka ajat ja olosuhteet heittävät ihmisiä kauas toisistaan ja normaali ydinperhe on kuin illuusio vain, niin yhteydet sukupolvien ketjussa pitävät (pääosin), eivätkä pelkästään pidä, vaan myös kertovat jostain kaikkein olennaisimmasta:
"Kummallinen, intensiivinen tunne: Hän, Nora ui virrassa ja hänen takanaan omina joukkoinaan häntä edeltäneiden kolmen sukupolven ihmiset, jotka olivat tulleet hänelle tutuiksi valokuvista ja kirjeissä olevista nimistä. Ja heidän takanaan loputon rivi nimettömiä esivanhempia, miehiä ja naisia, jotka joko rakkauden, laskelmoinnin tai vanhempien tahdon mukaisesti olivat menneet yhteen ja saaneet jälkeläisiä. Ja heitä oli lukemattomia, he täyttivät kaiken maan, kaikkien jokien rannat; he olivat hedelmällisiä ja lisääntyivät, jotta hän, Nora, syntyisi, samoin kuin hän synnyttäisi ainoan poikansa Jurikin ja Jurikille taas syntyisi pikku Jakob, ja näin muodostui koko loputon historia, jonka tarkoitusta oli vaikea käsittää vaikka se kulkikin koko ihmisketjun läpi ohuena lankana. Kaikkien sukupolvien uurastus, kaikki sattumat, jotta pieni Jakob sai syntyä ja liittyä tähän loputtoman päämäärättömään virtaan. Vuosituhansien ajan, periaatteessa varsin muuttumattomana: Syntymä-elämä-kuolema, syntymä-elämä-kuolema... Miksi se oli niin kiinnostavaa ja kiihottavaa, tämä elämän virrassa kahlaaminen ja muuttuvien maisemien tarkkailu? ...Nämä ajan haurastuttamat, kuin ihmeen kautta säilyneet kirjeet olivat erään minuuden kuolematon sisältö, yksi olemassaolon merkki." (erittäin vapaa käännös...)
Kirjan lopussa Nora miettii esivanhempien säilyneitä kirjeitä ja pohtii Stalinin vainoissa vuosikymmeniä kärsineen vanhemman Jakobin, isoisänsä haaveita suuresta romaanista; olisiko joku hänen aikalaisistaan ollut päähenkilö, vai he kaikki - vai vielä enemmän: se sukupolvien ketju, tai jopa se geneettinen koodi, joka heidät kaikki pitää yhdessä? Ja joka tuntuu kohtalon lailla yhdistäneen heitä kaikkia silloinkin, kun mantereet erottavat, kunnes taas parin vuosikymmenen päästä tavataan uudestaan?
Ulitskaja on geneetikko, ja vaikka Jaakobin tikapuille voi hakea useita vertauskuvia, nousi itselleni luontevimmaksi taustaksi kirjan nimelle dna-ketjun tikapuumainen rakenne; osin ehkä siksi kun itsekin sukututkimukseen höyrähtäneenä olen noita sukupolvien ihmisvirtatunnelmia mietiskellyt ja geenien osuutta siinä. Mietiskelin paljon syvän perheyhteyden ja laajan suvun merkitystä venäläisessä ja juutalaisessa kulttuurissa, että eikö se kuitenkin ole sosiaalista, kasvatuksellista ja kulttuurista luonteeltaan? Mutta ehkäpä geneetikko-Ulitskaja sai minut vähän toiselle kannalle; jonkun sykähdyksen ne centimorgan-lukemat saavat aikaan, kun jonkun Jaakko Jöranssonin kautta joku tuntematon nimi paljastuu viidenneksi serkuksi...
Toki tikapuille löytyy raamatullinen tausta Vanhasta testamentista, myös siellä sama Jaakob, joka näkee unen enkeleistä kulkemassa portaita ylös taivaaseen kohti Jumalaa ja takaisin maan pinnalle, ja miten Jumala antoi Jaakobille lupauksen: "...varjelen sinua, minne ikinä menetkin, ja tuon sinut takaisin tähän maahan." Mikä taas liitti juutalaisten exoduksen ja kotiinpaluun Israeliin osaksi kirjan teemoja; tässäkin kirjassa Ulitskaja laittaa hahmonsa käymään opillista debattia juutalaisten roolista maailmanhistoriassa, sopivasti yhden matriarkan hautajaispäivän jälkeisessä muistohetkessä...
Kirja jäi minulta monta kertaa kesken, osin tietysti vähän hankalamman saksan vuoksi, osin myös jatkuvien aikatasosta toiseen hyppelemisen takia. Josta syystä langanpätkiä tuntui monesti olevan liikaa. Mietin, onko "puolielämäkerrallisuus" vienyt vanhaa kokenutta kirjailijaa; ovatko esimerkit omasta sukuhistoriasta olleet niin lähellä, että muutenkin rönsyilevä Ulitskaja ei ole saanut tehtyä riittävää karsintaa?
Mutta niinpä vain, kun viimeinen sata sivua alkoi koittaa, niin kummasti ne langanpätkät alkoivat yhtymään ja synteesi syntyä. Ja kun koko matkan varrella kuvataan runsasta venäläisyyttä ja juutalaisuutta kaikkine kauneuksineen ja Stalinin kauheuksineen, niin onpahan siinä maustetta kerrakseen. Ei tämä toki niin täysosuma ole kuin Daniel Stein tai Medeia, mutta hyvä, oikein hyvä, taas kerran...
Sattumoisin tänään oli Hbl:ssä arvio Ulitskajan uudesta kirjasta Bara pest, alkujaan jo 1988 kirjoitetusta lyhyemmästä tekstistä, jonka hän päätti julkaista venäjäksi pari vuotta sitten. Kirja kuvaa vuoden 1939 kulkutautiepidemiaa Moskovassa karanteeneineen ja salaliittoteorioineen. Tuntuu tutulta, kuin myös vertauskuvat poliittisiinkin olosuhteisiin... Kaipa tuokin kirja pitää hankkia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti