Hyvien kirjojen väliin hieman musiikkia, kun tein todellisen löydön - nimittäin bändin nimeltä Renaissance. Vielä löytyy helmiä progressiivisen rockin ystävälle kultaiselta 1970-luvulta!
Tätä tuttavuutta on pitänyt oikein nyansoida ja maistella... jotain Kansasia, jotain Jethro Tullia ja Camelia, poppiakin ripaus. Ehkä myös varhaista Genesistä. Kaiken ytimessä viisi oktaavia hallitsevan Annie Haslamin aivan jumalaisen hieno ääni, lisänä paljon pianoa ja akustista kitaraa.
Bändin genreiksi mainitaan myös psysekedeelinen rock ja sinfoninen proge - bändi kiertuoi jo 70-luvulla toistuvasti oikeiden sinfoniaorkkien kanssa.
Että mitenkä tällainen bändi on voinut mennä minulta ohi?
Haslamin laulu on ihan uskomatonta. Se on jotain kirkasta, puhdasta, vaeltaa maisemassa tuulen lailla; tulee jotenkin avara olo ulkosalla ollessa. Nyt leijuu... Ja kun tuubista katsoo aikansa live-esityksiä, niin Haslamin ujonoloinen olemus vielä alleviivaa tuon laulun poikkeuksellisuutta.
Pidän naisvokalisteista, mm. Sarah McLachlan ja Kate Bush - ja ihmettelen, miksei juuri progessa ole naisvokaaleja osattu käyttää paljon enemmän. Sehän olisi itsestään selvästi kuulunut progen määritelmäänkin! Miltä olisi esimerkiksi kunniansa huipulla ollessaan Genesis kuulostanut? Steve Hackett meni ja sovitti soolouransa hienoimman biisin Shadow of the Hierophantin naislaululle (siksiköhän se ei kelvannut Genesiksen Foxtrot-levylle...) ja onpahan kappale todella mieleen jäänyt.
Renaissancesta olen parhaiten (so far...) tutustunut vuonna 1973 ilmestyneeseen Ashes are Burning-levyyn. Siinä on upeita pianomelodioita (At the Harbour), kymmenminuuttisia eepoksia nimibiisistä lähtien ja lisäksi Carpet of the Sunin tapainen selvä hittiehdokas.
Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Scheherazade and Other Stories alkaa äänimaisemaltaan just sopivasti tivolimaisia tunnelmia vinkkaavalla Trip to the Fair. Pisteet tästä - moni hyväkin biisi on pilattu, jos sen sanoitusten teemaa on tuotu äänimaisemassa liikaa alleviivaten esille. 24-minuuttinen nimikappale monine osineen (tämä on jo sinfonista progea!) kattaa koko kakkospuoliskon ja tuo yhtyeen laajemmankin vokaaliosaamisen hienosti esille.
Jotenkin se kummallinen ns. ajan henki sitten ajoi tämänkin yhtyeen ohi ja suosio hupeni. 1978 A Song for all Seasons - älpyltä lohkaistu Northern Lights ylsi briteissä kyllä kärkikymmenikköön ja ihan ansiosta. Mutta musiikillisesti kammottava kasariluku oli jo nurkan takana...
Renaissance ei koskaan noussut suosiossa varsinaisten progejättien tasolle, mikä on yllättävää. Vaikka musiikki on monipolvista ja biisit pitkiä, ovat melodiat tarttuvia, paikoin jopa iskelmämäisiä. Riffit jäävät pyörimään mielessä kuten pitkän Can you Understandin aloitus & lopetus, mutta nämä korvamadot ovat positiivisia sellaisia. Olisiko em. Carpet saattanut pärjätä jopa 70-luvun Euroviisuissa?
Kaiken kaikkiaan olisi ollut hyvät ainekset nousta vieläkin korkeammalle 1970-luvun musiikkimaailmassa, missä sellaisetkin monsterit kuin ELP menestyivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti