Rosa Liksom: Väylä

Olen lukenut Rosa Liksomilta kaksi kirjaa: huonon ja hyvän. Hytti numero 6 oli isoihin odotuksiin nähden iso pettymys, melkeinpä mitäänsanomaton (siksi en ole ymmärtänytkään sen hehkutusta). Mutta tämä Väylä oli hyvä, todella hyvä.

Väylä kuvaa Lapin sodan alkua, miten nuori tyttö lähtee evakkoon kotikylältään Tornionjoen toiselle puolelle. Mennään saattueessa, talutetaan omia lehmiä päiväkaupalla; mukana ovat sylilapset, vanhukset, kaikki muut paitsi rintamalla olevat miehet. Lehmien sorkatkin kuluvat tyynni, mutta ihmeen kaupalla lehmäkatras saadaan luotsattua evakkomatka loppuun asti.

Päästään Ruotsiin, päädytään erinäisten leirien kautta jonnekin, ja taas kesän koittaessa takaisin poltettuun Lappiin.

Lehmistään ja äidistään huolehtiva tyttö kasvaa evakkomatkan aikana nuoreksi naiseksi, joutuu ottamaan aivan valtavan vastuun - vielä sen päälle, mitä tuonikäiset pienten maatalojen töihin tottuneet nuoret saivat noina aikoina kantaa. Äiti, mieleltään sairas, synnyttää lapsen, kuolemaa on... Sitkeitä ihmisiä. 

Lapin luonnon kuvaus on aitoa. Kyllä tuota lukiessa teiden ja kinttupolkujen varret alkoivat elää silmissä. Lehmistä pidetään huolta, niiden menoa ja olemista on kuvattu lämpimästi ja kokonainen elämänmuoto menneeltä maaseudulta välittyy hyvin. Tavallaan lehmät ovat kirjan toisessa pääroolissa tytön kanssa. 

Ja syödään leetinkiä; eväshetkien kuvaus on niin elävästi kuvattu, että hyvä ettei maut tule suuhun asti.   

Väylä on kirjoitettu tornionjokilaakson murteella; samaa meän kieltä puhutaan Väylän toisella rannalla. Ihan alkuun vahvan murteen lukeminen meinasi olla hitaampaa, mutta kun siihen tottui, sujui se ja nautittavaahan se oli.

"Se (sotaherra) huokasi syvhään ja sano, että mie olen tähän asti aatelu, että tet sottaa pakkoon tulheet asetutta meän ruokapöythään kuttumattomina viehraina ja ahmitta ensimmäiseksi kaikki herkut, mutta ku mie katton sinua niin minun syän heltyy ja mie ymmärrän, että tet ette ole jättähneet ommaa maatanna huvin vuoksi. Kuolemanpölkö teät on tänne ajanu. Met väyläläiset olema yhtä ja puhuma sammaa kieltä, vaikka meän välhiin on karthaan veetty rajaviiva."

Tässä tapauksessa äänikirjana kuunneltuna kieli tuli esille vielä paremmin. Hiukan tuttuahan tuo murre tosin on, aiemmassa työssäni aika usein tapasin noita Nuuskakairan hoon päälle puhujia.

Mutta: Väylä kertoo tärkeän tarinan. Lisäksi se on kieleltään visuaalinen ja välittää tunnelmia, tunteita, mielen maisemia. Aivan upea kirja!