Tulipa luettua aivan erinomainen kirja. 550-sivuinen isänpäivälahja meni reilussa viikossa. Suotta ei Hesari tätä palkinnut.
Sinun, Margot kuvaa 1980-luvun derkkulaa ja Berliiniä (Ost) sekä laitavasemmistolehden kirjeenvaihtajaksi lähteneen Markus Siltasen asettumista sinne perheineen. Kirjassa edetään toisaalta jähmettyvän reaalisosialismin tulevilla raunioilla, toisaalta Siltasten perhedraaman ympärillä; pian rauniona sekin. Kertojana kirjailijan alter ego (?), noina Berliinin vuosina muutaman vuoden ikäisenä Viljana, välillä kadonnutta lapsuuttaan ja muistiaan 2010-luvulla etsivänä kolmekymppisenä naisena.
Kirja on hyvin intensiivinen, siinä on pakahtuvaa tunnetta ja latausta. Niinkuin joku vanne puristaisi ympäriltä Siltasten perhetragediaa ja Markuksen ja Luisen - Viljan päiväkotitädin - romanssia seuratessa. Tekstiin on taitavasti ujutettu derkkulan ahdistavuutta - tai ainakin luin sitä sen tunnelman vallitessa, jota 1988 siellä matkatessani vahvasti koin. Tosin poliittisesti vasemmistolainen kirjailija puolustaa DDR:ää ja sitä yhteiskuntaa sen verran vahvasti - toki myös varjopuolista kertoen - että en ole varma, onko hänen tarkoituksensa ollut välittää tuota pusertavaa fiilistä ihan niin voimakkaasti.
Mutta väliäkö hällä. Hatunnosto esikoiskirjailijalle, joka on pystynyt luomaan noin vangitsevaa tekstiä!
Kirjan hienoimpia kohtia on muurin murtuminen; miten Markus Siltanen seuraa ratkaisevaa, muurin avaamiseen johtanutta kommunistipuolueen infotilaisuutta, miten he Luisen kanssa kiireellä lähtevät Checkpoint Charlielle, miten Gorban, reformaation ja "ihmiskasvoisen sosialismin" kannalle liudentunut Markus on uudesta käänteestä innoissaan - ja miten rakastettu Luise tilanteen kokee. Maailmojen erilaisuus on hienosti ja dramaattisesti kuvattu.
Ihmiskuvaukset ovat hienot ja monikasvoiset. Aikuiset päähenkilöt eli Viljan vanhemmat sekä Luise ovat ihan mukavan oloisia tai ainakin ok; samalla heistä paljastuu häkellyttävää julmuutta (äiti), täydellisen vätysmäistä selkärangattomuutta (isä-Markus) tai Luisen kylmää omistamisenhalua pienen lapsen suhteen. Mietin jopa, onko tuo kaikki ihan uskottavaakaan - kuten myös se, mitä kaikkea kirjassa kuvataan keskeisten henkilöiden unohtaneen. Miten ihmeessä Vilja olisi voinut tuon kaiken unohtaa?
Sitten Berliini - se aukeaa kirjan sivuilta elävänä, myös se katkeran tunkkainen ruskohiilen käry, jolla on lisäksi oma avainroolinsa Siltasten perheen hajoamisessa.
Ja ajankuva välittyy hyvin. Näin laitavasemmisto varmaankin maailman silloin koki, journalisti Markus Siltasen raportoimana koti-Suomeen: "...ohjukset oli runnottu Euroopan sydämeen herättämään pelkoa ja kauhua sosialistisissa maissa, joissa tahto maailmanlaajuisen rauhan saavuttamiseen oli suurempi kuin missään muualla maailmassa, joissa mikään ei ollut tärkeämpi tavoite kuin kansojen välisen ystävyyden vahvistaminen, joissa tehtiin kaikki voitava ydinaseettoman vyöhykkeen aikaansaamiseksi."
Joopa joo... En tiedä, onko kirjailija halunnut Markusta tulkittavan niin kielteisesti kuin itse teen, mutta väkisin tulee mieleen kaikkien totalitaaristen liikkeiden tärkein käyttövoima - hyväntahtoiset hölmöt. Kun Rosa-äidillä osin silmät jo avautuvat pienen poikansa köhiessä keuhkotautisena Berliinin saastaista ilmaa, niin Markus on 70-luvun käännynnäisten tapaan uskossaan vankkumaton. Ja uskossaan vahvana myös ajautuu tunteidensa vallassa rikkomaan perheensä, samalla vieden tyhjillä lupauksillaan rakastettunsa Luisenkin elämältä pohjaa pois.
Olen yleisesti ottaen hyvin kiinnostunut Saksasta, ja pikantin lisämaun yleiseen germaanisuuteen tuo harppi-Saksa, tuo nelisenkymmentä vuotta elänyt kuriositeetti. Sieltä on noussut ja sen elämää kuvannut monia erinomaisia kirjailijoita Christoph Heinista lähtien; demokratialiikkeen uranuurtajia, jotka muurin murruttua nousivat aiheellisesti muistuttamaan, että arvonsa on osseillakin eikä ihan kaikki DDR:ssä sentään pahaa ollut. Siitä muistuttaa Valkamakin, toki aika ostalgisin silmin, mutta kuitenkin ymmärtävästi:
"Yhtäkkiä Viljaa hämmästytti, ettei hän ollut ajatellut asiaa aiemmin: vaikka muutokset olivat tarkoittaneet kaikille itäsaksalaisille aivan uudenlaista vapautta, matkustuskiellon poistumista ja ainakin teoreettista mahdollisuutta siirtää elämänsä mihin hyvänsä maailmankolkkaan, vanhan maailman keskipisteeseen oli silti jäänyt ihmisiä - ihmisiä, jotka kaikkien muutosten jälkeen asuivat vielä tänäkin päivänä samoissa kodeissa, ihmisiä, jotka edelleen työskentelivät samoissa työpaikoissa. Vilja tunsi syyllisyyttä tajutessaan, ettei ollut kovinkaan usein tullut ajatelleeksi heitä, jotka olivat jääneet... hän oli enimmäkseen ajatellut niitä, jotka olivat lähteneet."
Niin... jos Saksan demokraattisen länsiosan (sanonta Veikko Huovisen) pomot olisivat hiukan enemmän miettineet niiden lähtökohtia, jotka jäivät, ja ihan vaikka muodon vuoksi jättäneet neljän vuosikymmenen yhteiskuntakokeilusta jotain luomaan tutunomaisuutta tai tukemaan identiteettiä lännen jyrätessä päälle, niin olisiko oikeistoradikalismi päässyt itäisissä osavaltiossa ihan niin pitkälle, kuin nyt on käynyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti