Elisabeth Strout marssittaa vanhan tutun Oliven oikkuineen kaikkineen Olive, taas -kirjassaan. Se on suoraa jatkoa ekalle Olivelle, Olive Kitteridge, jonka lopussa tämä luonnonlapsi jäi leskeksi ja tämän toisen alussa tutustutaan paremmin erääseen Jackiin.
Ja kuten ensi-olivessakin, niin myös tässä mennään fragmentaarisesti novellista toiseen, välillä aika kauaskin päähenkilöstä; toki kaupunki ja seutu säilyvät pääosin samana.
Pieniä arjen juttuja. Ikääntyneiden ihmisten tutustumista, seurustelua ja yhteen menoa; välillä kumpikin tahollaan käy läpi kipupisteitä aikuisten lapsiensa kanssa, palataan vuosikymmeniä taaksepäin ja haetaan syitä, miksi joku asia meni myöhemmässä elämässä pieleen.
Lopussa Olive päätyy palvelutaloon ja tapaa siellä Isabellen; molemmilla elämään tullut yksinelämisen vaihe, samoin kuin vaipat (joiden ilmestymistä arkeen kuvataan kuin käänteenä uuteen ajanjaksoon). Ehkä myös seestymistä Olivenkin kohdalla.
Isabelle on tuttu Stroutin Pikkukaupungin tyttö -kirjasta, joka on mielestäni hänen parhaansa. Tämä romaanien limittäisyys ja toisaalta Olive-romaanien lukujen erillisyys onkin Stroutille tyypillistä: Väliin kirjojen luvut ovat pikemminkin paketti osin irrallisia novelleja. Mikäpäs siinä.
Ja vaikka ollaankin ehkä vähän paremminvoivassa Uudessa Englannissa, tulee Yhdysvaltain karu todellisuus esille huumeineen ja trumppilaisine kodinhoitajineen.
Kuitenkin: lämmintä, vähän minimalististakin ja inhimillistä. Toki sellainen pieni miinus, että nämä Olivet tulin lukeneeksi liian pian peräkkäin - ovat ne sen verran samasta puusta (vaikkakin laadukkaasta!) veistettyjä, että olo oli vähän kuin olisi lukenut 600 sivua yhtä olivea…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti