Nimeni on Lucy Barton on ensimmäinen kahdesta Bartonien sisaruskatraasta ja heidän elämänpiiristään kertovasta kirjasta, jotka tosin luin `väärässä` järjestyksessä. Mutta ehkä hyvä niin; ensin lukemani Kaikki on mahdollista tutustutti minut köyhiin ja ahdistavissa raameissa eläneisiin Bartoneihin ja heidän elämänpiiriinsä laajemmin. Tässä Lucy-kirjassa taas näkökulma on pelkästään Lucyn, menestyneen New Yorkissa asuvan kirjailijan, joka on kolmikymppisenä joutunut viikkokausiksi sairaalaan ja vuosikausien tauon jälkeen näkee äitinsä.
Pääosin kirja kertoo Lucyn muistumia tuosta 1980-luvun sairaalajaksosta; miten äiti tuli kaukaa Illinoisista viideksi päiväksi tyttären sängyn viereen, he puhuvat paljon ja jotenkin oudolla tavalla heillä tuntuu olevan läheinen suhde vaikka eivät ole olleet tekemisissä. Käydään läpi yhteisten tuttujen elämänmenoa ongelmineen, mutta ei puututa omaan perheeseen. Lucy ei kerro omastaan eikä äiti paljasta mitä Lucyn lapsuudessa on tapahtunut. Kierrellen kaarrellen ja ilmapiiriä tulkiten vaikutelmaksi jää, että jotain yhteistä sovintoa tässä haetaan.
Lucyn isä on ollut maailmansodassa ja ollut ilmeisen traumatisoitunut. Lapsuudenkoti oli ahdistava - mikä selviää etenkin toisesta Kaikki on mahdollista -teoksesta. Lucy vaikuttaa tasapainoiselta, mutta pinnan alla on jotain. Seksuaalisen hyväksikäytön mahdollisuus tulee mieleen. Mutta voihan ilmapiiri ja keskustelut sairaalassa johtua vain äärimmäisestä köyhyydestä ja tunteesta olla lähiympäristön hyljeksimänä tilanteessa, jossa vanhemmat eivät ole pystyneet tunteitaan (ainakaan lämpimiä) osoittamaan.
Kuitenkin jollain tavalla valoisasti Strout tätä kaikkea pystyy silti kuvaamaan. Osasyy siihen on kaunis, ymmärtävä kieli. Kirjailija ei tuomitse henkilöhahmojaan, hän kuvaa pieniä ihmisiä pienine ja isoine ongelmineen lämpimästi eikä ainakaan tämän kirjan lukeminen tuntunut ahdistavalta.
Täytyy kyllä myöntää, että vähän sordiinolla tämä kirja meni; kuuntelin sen äänikirjana ja kai sitä on pakko uskoa, että minä en äänikirjoja kuuntelemalla pääse ollenkaan niin syvälle tekstiin kuin ihka oikeaa kirjaa lukemalla. Nytkin piti palata kirjan tunnelmiin vielä muutamat pätkät ihan pränttiä lukemalla.
Kirja päättyy kuvaukseen, joka tuntuu antavan avaimen siihen, mistä äiti ja tytär tavallaan puhuivat sairaalavuoteen ääressä, kuitenkaan tarkemmin sitä koskettelematta. Kaunista kerrontaa!
"Ajattelen toisinaan sitä, miten aurinko laskee syksyisin niillä pelloilla, joiden keskellä pieni talomme sijaitsee. Jos katsoo horisonttiin, jos kääntyy niin että näkee koko taivaanrannan, auringonlasku jää selän taakse ja edessä taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi ja pehmeäksi ja alkaa sitten sinertää, aivan kuin se ei osaisi pysäyttää tuota kauneutta. Juuri silloin lähinnä aurinkoa oleva maa tummuu melkein mustaksi vasten taivaanrannan oranssia viivaa, mutta jos kääntyy, maiseman pehmeät värit ovat vielä näkyvissä, harvat puut, hiljaiset vainiot joiden sato on jo korjattu, ja taivas viivyttelee, viivyttelee ennen kuin lopulta pimenee. Miten kukaan voi pysyä vaiti tuollaisena hetkenä.
Elämä hämmästyttää minua."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti