Pitkäaikainen meppi Eija-Riitta Korhola kirjoitti syöpään sairastuttuaan kirjan. Kuolemaa nopeampi on pitkälti sairaskertomuksen ympärille rakennettu kokoelma lyhyitä kirjoituksia. Poikkeuksellisen ärhäkkäästi edennyt syöpä ja sen seurannaiset ryydittävät tekstiä kuin jännitystarinaa; Korhola selviää kokeisiin, kuvauksiin ja leikkauksiin todella nopeasti - mikä pelastaa käytännössä varmalta kuolemalta. Toipuminen etenee, mutta takapakkeja tulee tämän tästä, annetaan vääriä lääkkeitä, tulee harvinaisia sivuvaikutuksia; välillä palataan nuoruuden outoihin muistikatkoksiin, tuskaillaan naisten vaivojen kanssa. Ja niin edespäin.
Silti kirja on myönteinen, Korholan uskon valaisema kokoelma politiikkaa, aktivismia ja perhe-elämää. Vaikka sairaudet teosta jäsentävätkin, eivät ne silti siitä valtaosaa vie; Korhola ripsauttelee elämänsä varrelta väliin aika irrallisiakin tapahtumia, mutta kyllä niistä kokonaiskuva syntyy. Brysselin politiikkajuttuja olisin toki lukenut enemmän, mutta niitä varten varmaan on hänen edellinen kirjansa (jota en ole lukenut).
Olen seurannut Korholan poliittista elämää ja aika lailla arvostanut hänen otteitaan. Kun Kiina alkoi esitellä lupauksia kivihiilen käytön vähentämisestä, niin ympäristöliike ja vihreät kritiikittömästi käyttivät näitä lupauksia keppihevosinaan. Korhola skarpisti näitä löyhiä lupauksia julkisuudessa kritisoi, ja niinpä se on nähty, että Kiinassa kivihiilen tuotanto vain on kasvanut.
Tosin ajoittain Korholan lausumista paistaa myös tiukkuus tai `äkkivääryys`, kuten vaikkapa nyt viime viikkoina oudon kiukkuisena reaktiona EU:n elvytyspakettien ja päätöksenä jättäytyä viime hetkellä pois kuntavaaleista. Enpäs oikein ymmärrä. Vaikka itsessäni EU-myönteisyys on aikaa myöten rapautunut (mm. typerien metsäpäätösten vuoksi), niin en oikein nyt tiedä mitä iloa puhdasoppisuus - siis aitona elvytyspaketin kaatamisyrityksenä - olisi tuonut.
Mutta: kirja, joka oli varmasti tärkeä kirjoittaa ja kannatti lukea! Ainoa, mikä häiritsi, olivat lukuisat lainaukset ja paikoin jopa litaniamainen toisten kirjailijoiden luetteleminen. Kesken sujuvan tekstin ja Korholan oman äänen hän menee mainitsemaan, mitä joku muu on sanonut, ja sitten sitaatti perään, väliin pari kappaletta omaa tekstiä ja eiku sitten taas lainaus jostain. Hyvä lukukokemus mene katkonaiseksi, varsinkin kuin luin kirjaa pädiltä mikä minulla menee muutenkin herkästi harppomiseksi.
Oli siellä toki briljanttejakin viittauksia, kuten jonkun munkin ajatus byrokratiasta persoonallisuuden tuhona, rangaistuksena, joka syövyttää yksilön vastuun. Pelottava, ja niin todellinen ajatus.
Samaan yksilön merkitykseen palautuu Korholan aiemmistakin kirjoituksista huomaamani wittgensteinilaisen ilmaisu siitä, miten mikään ei ole sen suurempi kärsimys kuin yksittäisen ihmisen kärsimys. Yksilö on kaiken kokemuksen mitta eikä ole mitään kollektiivista tajuntaa, jossa eri ihmisten tuskat jotenkin kertautuisivat (jollei nyt mennä jumalalliselle tasolle).
Tämä ajatus on askarruttanut minua ainakin koko aikuisikäni ja korostunut taas viime vuosina apokalyptistä ilmasto- ja ympäristökeskustelua seuratessani. Mikä on maailmantuskan absoluuttinen mitta? Onko ilmastonmuutos-angstille joku oma lokeronsa, jonka seinämät paisuvat määrättömiin kun toisetkin kokevat sitä samaa tuskaa? Onko kahden ihmisen samasta aiheesta kokema kärsimys yhtä kuin 2,0 kärsimystä tai 10 yksittäistä kuolemaa pienempi tuska kuin yhden suuronnettomuuden kymmenen kuolonuhria?
Muodostaako muutaman ilmasto-angstia kokevan nuoren kokoontuminen yhteen kollektiivisen tuskan, jossa sen "määrä" kasvaa logaritmisesti? Toki ymmärrän, että muutos tarvitsee joukkovoimansa.
Onko kärsimys - kuten myös ilo - lähtökohtaisesti suhteellinen suure; kukin kokee sen tavallaan, eri tilanteissa ja aikoina eri tavalla, eikä se kokemus ole redusoitavissa suoraan onnettomuuksien tai kuolemien määrään tai voimakkuuteen. Mikä on yksittäisen ihmisen ja maailmantuskan välinen suhde?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti