Makoilen sohvalla, kirja sylissä ja pädi polven päällä, Karttapaikka auki Rovaniemen ja Kemijärven välisistä maastoista. Kuukkauskumpu, Juntinkorkein, Perunkajoki... Sen verran olen metsätyömailla ja linnunpyynnissäkin Lapissa kulkenut, että mukava seurata missä erätarinan vaihe kulloinkin kulkee.
Metsänhoitaja Ari Mikkilä on julkaissut toisen eräkirjansa, ja vaikka en ole kovin innokas eräkirjojen lukija, niin tarina kyllä vie mukanaan ja Mikkilä kirjoittaa elävästi. Alkuun muistumia nuoruuden eräretkistä, sitten teemalliset kokonaisuudet hanhenpyynnistä ja metsänhoitaja-kurssien yhteisistä lintujahdeista. Ja kun on kartta käsillä, niin maisemat avautuvat silmiin, teeri tai metso köllöttää lukijan silmissä ja hyvä ettei omakin sormeni koukistu laukaisuun... Voi kun pääsisi taas lintujahtiin! Ollut muutama laiskempi vuosi, pojan kanssa koitettu parina vuonna turhaan yrittää metsävaltion lupia Lappiin. Jospa ensi syksynä.
Hanhenpyyntijutuista tykkäsin eniten. Liekö siksi, kun en ole koskaan ollut (paitsi kanadanhanhien perässä). Niissä oli jotain kokematonta eksotiikkaa. Samoin tarinat Kemihaaran latvoilta tai kalanpyynnistä Inarijärven itärannoilta.
Loppuosan kokonaisuus kurssijahdeista on vähän monotoninen ja lukea hotkaisin ne nopeammin. Niin kuin minulle usein käy, silloin (harvoin) kun eräkirjoja luen. Eräjuttuihin tulee herkästi liikaa toistoa. Ehkäpä muutama uistelutarina niiden väliin olisi tehnyt terää, tai vaikkapa novelli hirvijahdista.
Mikkilä onneksi välttää eräkirjojen helmasynnit (tai ne, jotka minua närästävät). Jahti ei ole pelkkiä nappilaakeja kerta toisensa jälkeen - itse asiassa ne ohilaukaustapaukset ovat usein elävimpiä lukijalle. Tai sitten vähän epäselvät tilanteet, joissa otetaan "vielä yksi askel" - ja sitten puolen tusinaa lintua pelmahtaa karkuun haulikkohollilta.
Kirjassa ei myöskään langeta (eräkirjailijoille varmaan houkuttelevaan) ylenpalttiseen ja aaeejärvismäiseen luontomaalailuun. Veikko Huovinen itsessään totesi vierastavansa Järvisen luontokuvauksia huurteisen oksan pinnalla kimmeltävästä platinasta ja hopean hohkasta hangella niin, että koki laittavansa moisessa verbaalisessa metallisateessa vähän niskaa kyyryyn suojaksi...
Koirat muistetaan kiitettävän hyvin. Hyvässä eräkirjassa osataan kertoa kokemuksia ikään kuin kahden kokijan kautta - itsensä ja lintukoiran. Ja kun on pitkä ja hyvä yhteistyösuhde isännän ja koiran välillä, niinkuin Mikkilällä vaikuttaa olevan, niin eräelämys kirjaantuu tavallaan tuplana. Siitäkin kirjalle pisteet!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti