Ensiksi formaattilinjaus: kirjojen lukeminen pädiltä ei ole minua varten. Odotin innolla hienon Olive Kitteridgen jälkeen, mitä muuta hyvää Elisabeth Strout on saanut aikaan. Mutta tällainen vähän hätäinen ja muutenkin nopea lukija ei malta ruudulta lukiessa. Viuhdon sivuja eteenpäin samoin kuin lehtien verkkosivuja harppoessa. Varmaan osin tästä syystä kirjasta jäi väljähtynyt maku.
Perinteisen kirjan pitäminen sylissä ja paperisten sivujen kääntäminen on fyysinen kokemus - tietysti myös pinttynyt tapa - mutta ’oikea kirja’ pitää minua otteessaan paremmin; luontevasti palailen aiemmille sivuille, tsekkaamaan jotain tai hakemaan uudelleen vauhtia jollekin juonen käänteelle.
Paperikirjan lukeminen on kuin rauhallista metsäkävelyä, kontemplaatiota. Tuon hemmetin e-version kanssa minä säntäsin metsäkävelyn sijasta hosuen pikajuoksuun ja vetäisin Stroutin kehutun teoksen parissa tunnissa. Äänikirja (tietysti nopeutettuna...) oli muuten vielä vieraampi kokemus.
No, kirjaan. Löyhästi saman suvun ympärille kudottua tarinaa keskilännen pikkukaupungista ja maaseudusta vähemmän kukoistavine elämänkohtaloineen. Tämä ei ole sitä säihkyvien hymyhuulien Amerikkaa. Hiukan yksiniittisen kaavamaisesti perheiden elämä kaatuu tai ainakin henkisesti vammautuu syrjähyppyihin tai sadismiin; normaaleimmassa tapauksessa elämä heittää ympäri aviomiehen homoseksuaalisuuden paljastuttua.
En ihan päässyt perille, mihin kirjan nimi viittaa. Tämän viikon USA:n vallankaappausyrityksen jälkeen tosin tuli mieleen, että nuo kirjan ihmisparat ovat varmaan aika luontevasti kallellaan trumppilaisuuteen. Hyvinvoiva ja menestyvä itä- ja länsirannikon paremmisto on heistä kaukana, kaikupohjaa katkeruudelle on. Ja Amerikoissahan kaikki on mahdollista...
Maisemaa, kulttuurimaisemaa Strout kyllä kuvaa elävästi. Ja onhan kirjassa toki joitain lämpimänkin tavallisia tunteita seassa. En nyt vaan pysty noukkimaan mitään koskettavia sitaatteja esimerkeiksi tai edes kaivamaan muutamasta lämpimästä hahmosta edes nimiä esille, kun ei ole sitä perinteistä kirja-käyttöliittymää kädessä...
Tämän kirjan perusteella Strout asettuu ihailemani Annie Proulxin ja ei-juurikaan-kiinnostavan nobelisti Alice Munron välille. Erinomainen Olive Kitteridge oli hienostunut versio joskus turhan rujosta Proulxista. Tässä opuksessa taas juoni ei oikein seljennyt; sellaista munromaista haahuilua ainakin pikaluvun perusteella. Mutta pitänee antaa Stroutille vielä yksi mahdollisuus, ja lukea se seuraava sitten kunnolla oikeasta kirjasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti