maanantai 4. tammikuuta 2021

Anne Brunila - Johanna Venho: Kuka olisi uskonut

Onhan siinä elämäkertaa kerrottavaksi asti kankaanpääläislikalle; esimerkki demokraattisen yhteiskuntamme hienouksista, miten ihan tavallisista, jopa vaatimattomista oloista monien polkujen kautta päädytään kolme kertaa Suomen ykkösbisnesnaiseksi. Polku ei ole suora eikä määrätietoinen; eletään opiskelijaelämää, taiteillaan, ihmetellään, mihinkä elämä vie. Päädytään toki Kauppakorkeaan - silti kirkkaana mielessä, että liike-elämään ei ainakaan lähdetä. Ja kohdataan monia koettelemuksia yksityiselämän saralla. 

Anne Brunilan juuret ovat Kankaanpäässä; suutarisukua, maataloutta, yritteliäistä ja itsepäistä satakuntalaista porukkaa. Tuttua taustaa itsellenikin. Itse tehtiin, työ oli arvossaan ja "hyvä työihminen" oli mainesanoista parhaita. 1970-luvun vaihteen maaseutu oli toisaalta konservatiivista, toisaalta Led Zeppeliinit tulivat tutuksi sielläkin. Brunila ja kirjan toinen kirjoittaja Johanna Venho ovat osanneet maalata sikäläisen maailman elävänä kirjan sivuille; kuvata hyvätkin eväät antaneet lähtökohdat, toisaalta kertoa kiinnostavasti nuoren naisen epävarmuudesta ja itseluottamuksen puutteesta. Kuka olisi uskonut - näitä portaita pitkin sitten noustiin maamme ykkösekonomistien joukkoon, Metsäteollisuus ry:n johtoon ja Fortumin johtajaksi.

Kunnes reilu viisvitosena koitti hetki avata neljäs portti elämässä ja antaa aikaa nuoruuden kiinnostukselle buddhalaisuuteen; kirjan loppu onkin sitten tämän tien perusteellista kuvausta.

Tarina etenee kronologisesti, mistä johtuu se, että kirja huipentuu jo ennen puoltaväliä. Opiskeluvuosien päätyttyä intensiivinen suhde lahjakkaan mutta moniongelmaisen taiteilijamiehen kanssa menee hyvin vaikeaksi. Tämä karmaisevan tuskallinen läheisriippuvuutta ja perheväkivaltaa sisältänyt suhde sekä siitä syntyneen pojan vammautuminen aivokuumeen yhteydessä on niin intensiivinen jakso, että se jättää kirjan toisen puoliskon varjoonsa. Kuvaus kankaanpääläisen suutarisuvun plikan huikeasta yhteiskunnallista urasta olisi jo sinällään kirjan arvoinen, mutta nyt se jää yksityiselämän koettelemusten ja kirkastusten rinnalla hiukan valjuksi, luettelomaiseksi. Vaikka huipputehtäviä seuraa toinen toisensa jälkeen - joista lukeminen kiinnosti minua jo ihan ammatillisestikin - niin yksityiselämän vaikeat tilanteet ja lämmin, tärkeä suhde kehitysvammaisen pojan kanssa ovat sen verran heviä tarinaa ja voimakkaasti kuvattu, että tuollainenkin ura kalpenee siinä rinnalla.

No, saa kalvetakin. First things first. Tulee vertailukohta juuri lukemastani Niko Herlinin kuvauksesta isänä. Mammonaa oli ja valtaakin tarjolla liiaksi asti, mutta parhaimmaksi onnistumiseksi poika-Heikki noteerasi kuitenkin roolin isänä. Samaa henkii Brunilankin kirja. Euroon siirtymiset, Suomen Pankit, metsäpatruunat ja Fortum ydinvoimapäätöksineen - mitäpä niistä, Oskari-pojan merkitys äidilleen on jotain aivan muuta.

Kirjan loppuneljännes (neljäs portti) keskittyy buddhalaisuuteen ja meditaatioon. Se osa menee osin samasta syystä vähän ohi kuin tuo huippu-uran vaihe; kirjan pääkohdat kun on luettu jo parisataa sivua aiemmin. Toisekseen Buddha-osuus jää vieraaksi myös sisältönsä vuoksi. Tällaisen puolivallattoman luonnonlapsen silmin luettuna se vaikuttaa vieraan systemaattiselta ja ajatuksena aika rajoittavalta; opettajien merkitys on näemmä tärkeä, sääntöjä tuntuu olevan paljon.

Vielä takaisin kronologiaan. Tehty valinta kirjan rakenteesta on kyllä hyvin luonnollinen. Se myös alleviivaa näkemystä ihmisen kasvamisesta uusiin tehtäviin erilaisten kokemusten ja koettelemusten kautta - vielä kuin uskoo karman kautta johdattamiseen. Samoin maestron itsensä elämänasenne puoltaa kronologista etenemistä; kun teki työnsä hyvin ja oli yritteliäs luonne, niin elämä tuntui tuovan aina seuraavan mutkan jälkeen jotain uutta ja jännää tarjolle. Mikäpä ettei niihin mahdollisuuksiin sitten tartu, kun kerran tyrkylle tulevat! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti