Ajankohtainen kirja Yhdysvaltain presidentinvaalien ratkaisuhetkillä. Kirja Afrikasta, orjien jälkeläisistä ja rotusorrosta Amerikassa. Paikoin rankka, työläskin lukea, samalla monipuolinen. Ja erinomaiseksi perspektiiviksi kirjaan Hesarissa 8.11. ilmestynyt Erna Smithin - tummaihoisen texasilaisnaisen, osin eläkkeellä olevan journalismiprofessorin kolumni "Kirje, jota en ihan vielä lähettänyt Sanna Marinille".
Yaa Gyasi on yhdysvaltalais-ghanalainen kirjailija, joka sai tällä esikoisteoksellaan mainetta, kunniaa ja palkintoja. Hän on pystynyt kutomaan vuosisatojen mittaisesta aikajänteestä todella tiiviin romaanin, joka etenkin usalaisvaalien aikoina pistää ajattelemaan: miten köykäiset ovatkaan olleet jenkkilän vuodesta 1776 kirjatut puheet kaikkien tasa-arvosta.
Kirja alkaa Ghanan tienoilla 1700-luvulla eläneistä sisarpuolista brittien hallitsemassa linnoituksessa. Toinen jää brittikuvernöörin vaimoksi sinne, toinen matkaa orjana Yhdysvaltoihin. Näitä kahta linjaa edetään. Amerikan kuvaukset ovat raskaammat, niissä eletään etelän synkät hiilikaivokset sekä orjatilat ja tuodaan esille kalvava epätasa-arvo ihonväriltään erilaisten ihmisten välillä.
Puolet kirjasta tapahtuu Afrikassa. Siellä elämä vaikuttaa kevyemmältä - jos nyt noin voi ilmaista: ei-niin raskaalta kuitenkin. Ehkä kielikin on Afrikan kuvauksissa hiukan ilmavampaa. Toki Afrikassakin soditaan ja sorretaan. Heimosotia osataan käydä myös ilman valkoisten sotkeutumista asiaan ja mustien omat uskomukset osaavat olla julmia nekin. Tästä pisteet kirjailijalle: tällainen kirja olisi helposti luiskahtanut idyllisoiduksi kuvaukseksi Afrikan alkukodin paremmista ja tasa-arvoisista oloista, vaan sama raadollinen ihminen se sielläkin elelee.
Amerikan kaivoskuvausten kohdalla jäin miettimään, miten absoluuttista kärsimys voi olla. Olen lukenut suomalaissiirtolaisten elämästä uudessa maailmassa ja sellainenhan käsitys niistä kaivoksista paikoin tulee, että lähellä täyttä helvettiä eletään. Siihen vielä orjan asema päälle, niin tuleeko täyteen kurjuuteen vielä toinen potenssi päälle? Ja kolmas?
Ihan nihilismiin asti ei kirjassa silti mennä; jotain pientä elämäksi kuvattavaa oli orjillakin, ja toki aivan viime vuosikymmenien kehitys näkyy kirjankin hahmojen kautta selvästi.
Yhdysvaltain värillisten epätasa-arvoinen asema on tullut paljon näkyvämmäksi Trumpin kauden aikana. Muistan monasti miettineeni, oliko tilanne edes hiukan parempi 40 vuotta sitten, kun elelin vuoden jenkkilässä. Vaikutelmani on, että niin oli.
Erna Smithin kolumni Hesarissa ilmestyi seuraavana päivänä, kun Bidenin voitto öykkäri-Trumpista varmistui. Smith kertoo käyneensä Suomessa kerran ja lukeneensa pääministeri Sanna Marinista kertovan artikkelin viime talvena, jossa Marin kertoo uskovansa amerikkalaisen unelman olevan parhaiten saavutettavissa Pohjoismaissa. Smith sanoo tarrautuneensa tähän sanomaan ja Trumpin toista kautta pelätessä hahmotelleensa avunpyyntökirjettä Suomen pääministerille.
Smith kuvaa, miten Yhdysvaltojen perustamisesta lähtien demokratia on ollut jatkuvaa työtä, miten sitä on edistetty ja torjuttu, piiskattu eteenpäin. Vallan ja etuoikeuksien rakenteita on purettu, mutta afrikkalaisten orjien jälkeläisille maa on yhä julma ja epäoikeudenmukainen - näin professori kirjoittaa - vaikka orjien selät kannattelivat tämän maan kasvua.
Tästä Gyasin kirja kuvaavasti kertoo. Tärkeää on myös havainto, miten Joe Biden huomioi kiitospuheessaan afroamerikkalaiset äänestäjänsä - pitkälti heidän ansiotaan oli, että Bidenin takellellen alkanut kampanja presidenttiehdokkaaksi kääntyi voittokuluksi Etelä-Carolinassa.
Erna Smith kirjoittaa Hesarissa: "Ehkäpä Joe Bidenin ja Kamala Harrisin Yhdysvalloissa me kaltaiseni amerikkalaiset saamme sittenkin tavoitella unelmaamme kotimaassa. Ehkä en tarvitse (Suomesta) turvapaikkaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti