Yksi askel kohti instituution asemaa on, kun ihmisestä kirjoitetaan elämäkerta. Runoilija-ministeri-jazzpianisti-psykiatri-jalkapalloilija-puoluejohtaja Claes Andersson on hyvin kiinnostava ja monitahoinen persoona, jonka jokaisesta osa-alueesta olisi saanut ihan käypäisen kirjan. Sitten kun nämä kaikki Anderssonit käydään yksien kansien välissä, on runsaudenpulaa liiaksi asti.
Mutta minkäs teet, Riitta Kylänpää on lähtenyt perkaamaan tätä persoonallisuutta haastatteluin ja teos teokselta; kirja etenee kronologisesti ja luvuittain, kunkin luvun ottaessa oman näkökulmansa tyyliin "Uusi hoitoajattelu syntyy", "Erilainen poliitikko" jne.
Kirja on todella hyvä - ja samalla mietin että onko se? Lukiessa hiukan väsyin aineiston runsauteen ja poukkoiluun. Materiaalia on varmaan ollut aivan järkyttävän paljon; jää kuva, että kirjoittajalla on ollut tuska aineiston karsimisessa. Niinpä tekstissä on valtava määrä anekdootteja, mutta monet vain käväistään läpi jotta ei kirja paisu liikaa. Tekstiin jää paljon langanpätkiä, poiketaan johonkin asiaan yhdessä lauseessa ja lopetetaan kappale sitten toisella asialla. Esimerkiksi sovinnon syntyminen runoilija Tua Forsströmin kanssa mainitaan, mutta ei sitä millaisesta välirikosta kenties oli kyse.
Toisaalta, tulipa sitten herra Anderssonista monenlaista pikkupalastakin näkyviin. Ja heitetään vastapallo: tuo tekstin rakenne toisaalta kuvaa hyvin hänen moniaalle ehtivää persoonaansa.
Hyviin puoliin: Kun on lukenut pääosan tuotannosta, on valaisevaa havaita elämäkerrassa, miten mikäkin runo saa vastineensa Anderssonin omasta elämästä. Esimerkiksi Pikkupoika-runon vastine omassa elämässä, pojan loukkaannuttua onnettomuudessa - tai miten poliitikkovuosien uuvuttavat kokoukset ja puhematkat saivat muotonsa herkullisessa runossa Ajan meno-kirjassa:
Sitä istuu bussissa ja odottaa perillepääsyä
Onnellisesti perillä sitä kiipeää sata porrasta instituuttiin
Ottaa selvää missä auditoriossa seminaari pidetään
Sitä ollaan hyvissä ajoin liikkeellä...
...Sitä saa puheenvuoron ja alkaa puhua työn merkityksestä
jälkiteollisessa yhteiskunnassa
Kaikki on kirjoitettu etukäteen jottei hukkaa
punaista lankaa eikä tyri
Sitä saa kylmäkiskoiset aplodit ja pari irrallista kysymystä
ennen kuin istuu taas bussiin
Sitä nukahtaa...
Yksi kappale kuvaa Anderssonin ja Sauli Niinistön välisiä taistoja politiikassa ("Yhteenotto Niinistön kanssa"). Herkullinen kappale! Näillä kahdella verbaliikastaan suuresti arvostamallani poliitikolla oli itseironia hallussa: "Anderssonin heitot ´minä ja muut viholliseni´ tai ´luovuta tänään, huomenna se voi olla liian myöhäistä´ tulivat tutuiksi Niinistölle, Hän muotoili vastauksensa seuraavasti: Ýmmärtänet, etten mitenkään halua sotkeutua itseni asioihin´.
Niinistö oli joskus lausunutkin: "Olen edelleen hämmentynyt. Siinä miehessä on jotain mistä pidän, vaikka paheksun melkein kaikkea, mihin hän politiikassa pyrki."
Yksi kiinnostava kohta kirjassa, sinänsä sivuasia liittyi sukunimikaimaan vaikkakaan ei sukulaiseen, ruotsalaiskirjailija Lena Anderssoniin. Luin hänen "Sveas son/Svean poika" -kirjan pari vuotta sitten ja ihastuin siihen. Nytpä paljastui, että tämä L. Andersson on nuorenpana asunut Suomessa, vähän paossa Sveanmaan omahyväistä ilmapiiriä ja tutustunut myös C. Anderssoniin. Eipä ihme, että Svean poika vaikutti jotenkin aidolta, elämänmakuisen karulta, pohjoisruotsalaiselta (vai jopa hitusen suomalaiselta) ollakseen ruotsalaiskirja.
Psykiatri-Anderssonia kuvaavat osuudet ovat myös valaisevia, tuntuu että tuolla(kin) saralla hän on ollut aika tekijä (vaikka en minä niitä freudilaisosuuksien tulkintoja jaksanut kovin keskittyneesti lukea". Ja kesät asuttiin kommuunissa, puolustettiin kaikkea hyvää ja pahaa vastustettiin... kyllähän tuosta hiukan sinisilmäinenkin kuva tulee - siksiköhän hänen poliittinen agenda ei niin uskottavalta tuntunutkaan, vaikka sosiaalinen omatunto oli vahva. Mietin esimerkiksi ristiriitaa hänen kritisoimassaan 1980-luvun lopun konsumentarismissa. Olihan ja onhan se "kulutusjuhla" vastenmielistä - mutta mitäpä muuta sitten on jatkuva lentely katsomaan Wagnerin oopperoita ympäri Eurooppaa, mistä kirjassa myös kerrotaan?
Lopuksi vielä runo, joka kuvaa hyvin kun muusikko ja sanankäyttäjä ovat samassa persoonassa; runo kesäöisestä havainnosta Tammisaaressa, naisesta kävelemässä kun tuuli puhaltaa hänen tukkaansa, "fuugamainen musikaalinen illuusio":
Hon går med vinden i sitt hår
Jag älskar hennes sätt att gå
Jag älskar hennes sätt att gå
med vinden i sitt hår
Jag älskar sättet
vinden går i hennes hår
och vindens sätt
att gå i hennes hår
Jag älskar när hon går...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti