Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen; kirja isästä, joka on ollut Inkerin etummaisia suomalaisuusaktiiveja ja voimakkaaseen suomalaiseen identiteettiin kasvatetusta tyttärestä; isovanhempien inkerinsuomalaisista juurista ja heidän vankeudestaan/työleireistä pitkin Neuvostoliittoa. Siitä, miten Pietarin ympäristöön kasvoi 1600-luvulta lähtien suomalainen kulttuuri, ja missä jamassa se on nyt, kun ensin Stalin tapatti heistä leijonanosan ja loputkin hajaantuivat pitkin imperiumia - ja Suomeen, presidentti Koiviston tulkittua heidät suomalaisina paluumuuttoon oikeutetuiksi.
Kirja kertoo, miten ja missä vaiheessa eri suomalaisporukoita on nykyisen itärajamme taakse kulkeutunut, siellä iät ajat olleiden karjalaisten lisäksi. Päähuomio on Inkerinmaalla 1930-luvun lopulle asuneissa suomalaisissa, Pakkasen perheessä sukukuntineen, mutta Pakkasten ja lukuisien muiden inkeriläisten päädyttyä Stalinin ajan jälkeen Neuvosto-Karjalaan tarinaan sekoittuu muitakin suomalaisryhmiä: 1918 sisällissodan jälkimaininkeja paenneita kommunisteja, Amerikan siirtolaisia, 1930-luvulla työn perässä loikanneita.
Isä ja tytär ovat toimittajia, ja teksti kyllä vetää. Heillä on omat lukunsa; viime vuosina sukunsa arvoituksiin syventynyt Lea kiertää pitkin Siperiaa ja Venäjänmaata etsien ikiroudan seasta isovanhempiensa jättämiä jälkiä, Santeri taas kuvaa suomalaisuusaktivismiaan, tasapainoilua kommunismin ikeen ja KGB:n valvovan silmän alla. Millaista on elää tukahduttavan totalitarismin alla - josta nokkela kuitenkin löytää porsaanreikiä, tapoja selvitä. Ja miten hän idealismissaan paloi loppuun, alkoi 1990-luvun vaihteessa jakaa aikaa yhä enemmän Suomen ja Karjalan välillä, perhekin hajosi ja sitten muutetiin Suomeen.
Lea meni ala-asteelle Pudasjärvelle. Hän koki olevansa 100 % suomalainen täydellistä kieltä myöten - mutta niin usein sai kuulla olevansa venäläinen. Tästä ristiriidasta on kiinnostavaa - ja surullista - lukea. Kaikkialla inkeriläisiä ei toivotettu tervetulleiksi, tai ainakin rivien väleissä tuli esille, että ette kuitenkaan ole ihan niin kuin me. Tavallaan ymmärrettävääkin: "Paluumuuttajien odotettiin kai olevan jonkinlaisia Kalevalaa ulkomuistista siteeraavia kulttuurisen alkukodin edustajia ja samaan aikaan tavoiltaan ja identiteetiltään samanlaisia kuin kantaväestökin. Stalinin vainoista naarmuitta selvinneitä runonlaulajia tuulipuvuissa."
Sanotaan suoraan: Kirja on hyvä. Siinä käydään niin monessa Vennäänmaan kolkassa (ja Suomi päälle), että on kuin useampaa romaania lukisi. Lean tutkijatausta kulttuuriantropologina näkyy ja tuo perspektiiviä laajempaankin pohdiskeluun - vaikkapa nyt maahanmuuttoon yleensäkin! - ja Santerin teksti Neuvostomaan ihmeellisyyksistä on nautittavaa.
***
Olen muuten tainnut tavata Santeri Pakkasen, lie haastatellutkin joskus 1990-luvun vaihteessa kun olin jollain kirkon nuorten matkalla Petroskoissa. En vaan sitä lehtijuttua löytänyt... Tapasimme silloin ainakin Inkerin kirkon väkevän maallikkoaktiivi Mari Kajavan ja Punalippu-lehden päätoimittaja Kallen Rannan; Stalinin vainoista suomalaisten keskuudessa koskeneet isot raportit oli juuri julkaistu ja Petroskoin suomalaiset olivat tohkeissaan: he puhuivat vapaasti, itse kullakin oli mitä kiinnostavampia (ja kauheampia) tarinoita kerrottavanaan ja meillä Suomesta tulleilla opiskelijoilla oli kuulijan rooli. Vihdoin he saisivat puhua, vihdoin oli ihmisiä, joita heidän historiansa kiinnosti, vihdoin he pääsivät omalla kielellään puntaroimaan laajemminkin, voisiko heidän kulttuuriaan vielä saada eläväksi, niin kuin se joskus oli ollut.
Tapasimme opiskelijoita, joista monien nimet ovat tulleet tutuiksi sittemmin suomalaislehdissä. Joku kuiskutteli, että tuo on muuten KGB:n agentti, varo häntä; tuo on vanhaa Vienan laulajasukua, tuon isä on Amerikassa käyneiden jälkeläinen, ja niin edespäin. Istuimme iltaa Severnaja-hotellissa (jossa söin korvasieniruukun joka oli ah niin muheva, että muistan maun vieläkin), lauloimme, pidimme hauskaa - vaan enpäs tullut sitten pitäneeksi noita kontakteja yllä sen koommin.
Jonkun verran olen suomalaisista Neuvostomaan jauhinmyllyssä lukenut ja inkeriläiskirjoja ruotsalaisesta Lilja - flyktingsflicka från Ingermanlandista lähtien. Äitini kertoi, miten muistaa joskus tyttönä, kun Suomeen päätynyt inkeriläisperhe sai sodan jälkeen varoituksen, että nyt ohrana eikun Valpo tulee hakemaan heidät ja sitten koittaa Siperia; heitä lähdettiin viemään yön selkään vajaan sadan kilometrin päähän kohti Satakunnan rannikkoa ja siellä värvättiin joku kalastaja viemään heidät Ruotsiin turvaan. Äitini kertoi tuon perheen sittemmin kirjoittaneen, miten elämä oli lähtenyt Ruotsissa alkuun.
Ja jännää on miettiä, miten 300 vuodessa Pietarin ympäristöön kehittyi aito suomalainen kulttuuri, kieli ja tavat elivät, ja sittenpä jonain päivänä sitä ei enää ole muuta kuin paikannimet. Ja historia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti