Naiskirjailija jenkeistä ja kirja omalaatuisesta Olivesta jossain Mainen osavaltiossa. Lupaavaa... ja ja kirjan alkulauseet lupaavat paljon.
Elisabeth Stroutin Olive Kitteridge on itsenäisten novellimaisten kuvausten muodostama kokoelma. Keskiössä eläkkeelle jäänyt suorasukainen akankropso ja vanhenemista läpi henkilökohtaisten draamojen - mutta vähintään yhtä paljon ympärillä olevia tarinoita koillis-usalaisista pikkukaupungeista ja niiden ihmisistä.
Pidin kirjasta. Tunnistan vielä tuttuja fiiliksiä kaukaisen vaihto-oppilasvuoteni muistoina; luin tarinoita miettien samalla sitä, miten silloisten koulukavereideni elämä on edennyt. Tämä ei ole valkaistujen hymyhampaiden Kaliforniaa, mutta ei myöskään Annie Proulxin kuvaamaa rujoa keskilänttä. Amerikkalaisen unelman arkista ja vaatimatonta puolta, pientä elämää elävästi kuvattuna.
Uuden Englannin kolkat ja Itä-Kanadan rannikko ovat aina minua kiinnostaneet, Halifaxissa kerran käynytkin. Ja Strout osaa tuoda maiseman lähelle - sekä kääntäjä Kristiina Rikman sen välittää - heti kirjan alkulauseissa:
"Henry Kitteridge oli monet vuodet apteekkarina naapurikaupungissa, ajoi aina aamuisin töihin pitkin lumisia teitä tai sateisia teitä tai kesäisiä teitä, jolloin villivadelmat puskivat uutta kasvustoa piikkipensaiden läpi kaupungin laidalla, missä hän kääntyi leveämmälle kadulle joka johti apteekille. Vaikka hän nyt oli eläkkeellä, hän herää silti aamuvarhain ja muistelee, miten aamut olivat ennen hänen suosikkejaan, aivan kuin maailma olisi ollut hänen salaisuutensa renkaiden jylistessä hiljaa hänen allaan ja valon noustessa aamu-usvan läpi, oikealla vilahti merenlahti ja sitten männyt, hoikat ja korkeat, ja hän ajoi melkein aina ikkuna puoliksi auki, koska rakasti mäntyjen ja meri-ilman suolaista tuoksua, ja talvisin halusi haistaa pakkasen."
Monissa kohtaa tuli taas mieleen, miten pitäisi olla alkukielinen teos vieressä ja makustella, maistella vivahteita ja miten kääntäjä on ne tulkinnut:
"Päivä ei ole enää ihana huhtikuinen päivä. Koillistuuli joka puhaltaa vasten Bonneyn taloa on tuonut tullessaan pilvet, taivas lahden yllä on harmaa kuin marraskuussa, ja meri nuoleskelee tummia kallioita levottomana, pyörittelee meriheinää ja jättää sen takkuisena ylemmäs rantakiville. Alempana kivikkoinen rantaviiva näyttää alastomalta, melkein talviselta, vain hoikat näreet ja männyt ovat tummanvihreitä, sillä puissa ei vielä ole lehtiä; talon nurkalla kasvava onnenpensaskin on vasta nupulla."
Luin tätä enemmän Proulxin Wyoming storiesin tapaan, novellimaisesti, en romaanina. Parissakin luvussa Olive
tai hänen kaupunkinsa vain vilahtavat taustalla, melkein päälleliimattuna. Siksi mietin kirjan nimeä: Olive Kitteridge. Ylipäänsä en pidä siitä, että romaanin nimenä on vain keskushenkilön nimi (vrt. purnaukseni mainiosta Ljudmila Ulitskajan Daniel Steinista). Ainakin se antaa käsityksen, että kansien välissä annetaan hyvin tarkka kuvaus ko. ihmisestä. Ja kun jokunen luku meni vain yhdellä maininnalla koko Olivesta, mietin että kirjan nimi johtaa siten harhaan.
No. Voidaanhan toki tulkita, että nuo novellimaiset kuvaukset kaukana Oliven persoonasta tuovat häntä esille tuon ympäristön kautta. Nämä ihmiset, nämä miljööt ovat muokanneet Olivesta sellaisen kuin hän on. Stroutin ratkaisu on päinvastainen kuin Heinrich Böllin tapa rakentaa käsitys Leni Pfeifferista kirjassa Nainen ryhmäkuvassa; se on tarkan analyyttinen, tuo pala palalta Leniin lisää osia, kirja ja henkilökuva koostuu kuin legopalikoista. Olive taas on kuin suuri akvarelli. Saapahan siinä samalla käsityksen mitä kaikkea seitenkymppisen naisen päässä liikkuu ja millaisten polkujen kautta tuollaiseksi kasvetaan, mutta tulee siinä esille paljon, paljon muuta.
Ja hälläpä väliä, on miten on: kirja on todella hyvä, teksti vie mukanaan ja viimeisen sivun jälkeen tekee mieli palata Stroutin tekosiin laajemminkin. Kaksi muuta kirjaa näkyy kirjoittaneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti