Twitterissä joku mainitsi aloittavansa Suojaverkon lukemisen, palauttaakseen mieleen millaisissa oloissa Länsi-Saksassa elettiin 1970-luvulla vasemmistoterrorismin aikaan. Siispä minäkin otin kerran-pari lukemani menestysteoksen käsittelyyn.
On se aikaa ollut. Teollisuuspomoja ja heidän perheenjäseniään tapettiin, kidnapattiin ja ahdisteltiin. Punaisen armeijakunnan soturit järjestivät attentaatteja ja lymysivät maan alla. Pelättiin kommunismia, DDR:ää sekä Neuvostoliiton kasvavaa valtaa ja omia, hyvissä oloissa kasvaneiden perheiden koulutettuja nuoria, jotka olivat hylänneet perheensä ja uransa ja lähtivät kivittämään autoja ja puuhaamaan vallankumousta. Länsi-Saksa alkoi olla poliisivaltio.
Tyhjästä tällainen kehitys ei tietenkään syntynyt. Taustalla oli vain muutama vuosikymmen sitten käyty sota ja natsivallan romahduksen aiheuttama henkinen ja kulttuurinen konkurssi.
Vasemmistosympatioistaan tunnettu Böll oli jo aiemmissa teoksissaan kritisoinut Länsi-Saksaa kesken jääneestä tilinpidosta natsiajan kauheuksista, ja Böllin kirjoissa toistuvasti kerrotaan merkittäviin asemiin eri polkuja edenneistä entisistä natseista. Samoin kuin heistä, jotka olosuhteiden pakosta ovat tekemisissä näiden kanssa; Biljardia puoli kymmeneltä -kirjassa sellainen hahmo on porvarissukuun kuuluva arkkitehti Robert Fähmel, Suojaverkossa vähän puolivahingossa lehtialan suurkonsernin johtoon edennyt Fritz Tolm.
Tolm on pehmeä mies, ottaa velvollisuudentunnosta vastaan uuden tehtävänsä, silti haikailee rauhallisemman elämän ja historian harrastamisen pariin. Pojat ovat vaihtoehtoporukoissa, toinen tuomittunakin ja tämän exä liukunut terroristien mukaan muiden perhetuttujen jälkeläisten kanssa.
Kirja kuvaa hyvin, miten absurdiksi turvallisuuden maksimointi menee. Ollaan lintuhäkissä: jotta mitään pahaa ei pääsisi tapahtumaan, ovat jopa yksityiset lemmenhetket valvonnan alla - eikä sekään luo täyttä varmuutta. Terroristien tiedetään tai kuvitellaan olevan kekseliäitä, pommit löytävät perille jos ovat löytääkseen. Yksityinen elintila kapenee ja häviää, eletään vankilassa.
On myös kiinnostavaa lukea, millaisia arpia hiilibisnes on keskieurooppalaiseen maisemaan (myös mielen-?) jättänyt. Tästä ollaan luettu Uniper-keissin yhteydessä ja omat perhetutut ovat kertoneet, miten kyliä on revitty tulevien kaivosten päältä. Vaikka rikkaita ovat, saavat Tolmitkin huomata, miten sukutilojen ympäriltä kaivetaan maa auki ja lopulta on vain komea linna yksittäisellä maapalalla kaivosten ympäröimänä, omaa Endlösungiaan odottamassa. Elintilan kapenemista sekin.
Ja niinpä sitten kirjan lopussa Fritz ja Käthe Tolm repäisevät itsensä tästä häkistä irti, vapaammille vesille.
Suojaverkko muistuttaa Biljardi-kirjaa, mutta myös Böllin viimeiseksi jäänyttä teosta Naisia joen maisemassa. Asetelmaltaan joen naiset on jo seesteisempi, osin ehkä myöhäisemmän kirjoittamisajankohdan vuoksi; 1980-luvun puolivälissä pahin terrorismin uhka oli jo väistynyt. Toinen syy on jälkimmäisen kirjan keskushenkilö, ylhäisörouva Erika Wubler, joka Käthe Tolmin tapaan pitää ajopuumaista vallan keskuksissa olevaa miestään lempeässä otteessaan; moraalisesti vahvat naiset tekevät näistä kahdesta kirjasta mielestäni sisarteokset. Jälkimmäinen on mielestäni kauniimpi, runollisempi, mutta kyllä Suojaverkossakin Böllin kauniista pitkän polveilevasta, hieman melankolisesta sananparresta saa nauttia.
Mutta aika ahdistavahan Suojaverkko on. Tuntuu kuin seinät tulevat koko ajan lähemmäksi, liikkumatila vähenee... mutta sehän on varmaan ollut tekijän tarkoitus.
Niin paljon kuin Böllistä pidän, on minua aina hiukan kismittänyt tietynlainen yksisilmäisyys. Eipä hän paljon DDR:n älyttömyyksistä kirjoittanut. Suojaverkon lopussakin Fritz Tolmin esittämä sosialismihehkutus tökkää. Mutta niinhän se on, että jos kritisoit jotain, ei samalla pidä edellyttää, että kritisoit kaikkea tasapuolisesti. Sitä varten voi lukea vaikka toisia kirjailijoita. Pitäisiköhän lukea taas Christoph Heinin Drachenblut eli Vieras, ystävä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti