sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"...ja ilma on jokaisen eletyn elämän kirjasto ja todistuskappale, jokaisen puhutun lauseen, jokaisen lausutun sanan,
 joka vieläkin kaikuu." 

Harvoin vetää kirja näin hiljaiseksi, vaikka olisi miten hyvä teos. Anthony Doerrin "Kaikki se valo jota emme näe” loi
sellaiset näyttämöt lukijan silmien eteen, että niistä ei meinaa päästä irti vielä tuntienkaan jälkeen. Hyvin elävää
kerrontaa, kuin olisi suoraan näytelmänä tai ihan livenä katsonut.

Kirjan päähenkilöinä ovat nuori teknisesti lahjakas saksalaispoika ja lapsena sokeutuva ranskalaistyttö Marie-Laure.
Ollaan toisessa maailmansodassa. Läpi kirjan vievänä punaisena lankana jalokivi ja sen jäljittäminen, raameina
pariisilaista museota, Normandian maihinnousua ja muutaman saksalaissotilaan muodostaman radistiryhmän liikkeitä idässä, Wienissä ja Luoteis-Ranskassa. Ranskan vastarintaliikettä, raakaa arjalaista kurinpitoa, orpojen Wernerin ja
Jutan läheistä sisarsuhdetta.

Kirja koostuu lyhyistä, vain parin sivun mittaisista luvuista, pääosin Marie-Lauren ja Wernerin vuorottain kertomina. Intensiivinen rakenne koukuttaa; tällaista tekstiä ei voi vain plarata sivukaupalla ja ajatukset jossain muualla. Usein
minulle kirjoissa kolahtaa ja koukuttaa kieli; tässä kieli on tavanomaisempaa, ihan ookoo, mutta ei mitään spesiaalia.
Kun kirjan päähenkilöinä ovat matemaattiset ja luonnontieteelliset lahjakkuudet ja radioaaltojen välittämät lyhyet viestit numeroineen ja koordinaatteineen, niin täsmällisempi ja vähemmän maalaava kieli sopiikin tarinaan paremmin. 

Mutta kirjan rakentaminen lyhyisiin, fragmenttimaisiin lukuihin ja niiden muodostamiin laajempiin osiin, joissa ollaan
välillä sodan lopussa ja välillä palataan Ranskan miehitystä edeltävään aikaan, toimii todella hyvin.

Sota kauheuksineen on loppuun kaluttu teema, mutta niin vain tässä kirjassa elävä kerronta toi taas paljon pieniä ja
isoja asioita esille. Sisarukset kuuntelemassa Wernerin kyhäämästä radiosta salaa ranskalaisprofessorin esitelmiä
jostain kaukaa. Vastarintaliikkeet idässä ja lännessä välittämässä salaisia viestejään ilmojen halki. Marie-Laure ja
hänen isänsä kuljettamassa omaa salaisuuttaan läpi miehitetyn Ranskan.

Kirjeitä ja viestejä kulkee, kertoen ihmisistä, jotka ovat jo ehtineet kuolla ja jättää läheisten mieliin tyhjän tilan, joka koskettaa vielä vuosikymmenien päästä.

Tarinan keskiössä ovat toisaalta radioaallot, tekniikka ja aaltojen välittämät lyhyet viestit koordinaatteineen. Mutta kirja kertoo myös jostain aineettomasta valon, aaltojen kohinan ja sumun takana:

"Ja onko aivan mahdotonta uskoa, että polkuja matkaisivat myös sielut? Että auroittain sieluja voisi lentää edestakaisin, haaltuneina mutta korvin kuultavina, jos oikein tarkkaan kuuntelee? Ne lentävät savupiippujen yllä, kulkevat jalka-
käytävillä, sujahtavat takin ja paidan ja rintaluun ja keuhkojen läpi ja tulevat ulos toiselta puolelta, ja ilma on jokaisen 
eletyn elämän kirjasto ja todistuskappale, jokaisen puhutun lauseen, jokaisen lausutun sanan, joka vieläkin kaikuu."

Vaikuttava teos, jollain surumielisellä tavalla jopa hyvin kaunis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti