Kauan se kesti! Joskus 1990-luvun alussa sain päähäni ostaa Thomas Mannin Nobel-järkäleen Buddenbrookit - ja vielä saksaksi, kun olin kuullut tuttavarouvan harjoittaneen saksaansa alkukielisen version kanssa. No niinpä sitten minäkin...
Jokusen vuoden sitä laiskasti jaksoin aloitella ja aloitella aina uudestaan, mutta viimeistään sitaattiosuuksien kamalat plattdeutsch-hetteiköt tyrmäsivät kerta kerralta etenemisen. Niinpä se jäi...
Kunnes joskus kymmenen vuotta sitten silmääni osui alennusmyynnistä kirjan uusi suomennos. Eikun aloittamaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ei vain teksti imenyt. Vaan nytpä sitten, kun korona-epidemia iski maailmaan eikä kirjastoonkaan pääse, ajattelin vielä kerran koittaa - ja kas! Jossain sivun 150 tienoilla teksti alkoi vetää, ja niinpä loput 500 sivua menivät kuin lentäen. Sillä Buddenbrookit on hyvä kirja!
Eletään Lyypekin maisemissa 1800-luvun puoliväliä. Maineikas kauppahuone Johann Buddenbrook kukoistaa peräjälkeen kolmannen Johannin johdossa. Asutaan komeasti, kunnioitetaan perinteitä ja suvun kunniaa, pidetään porvarissäädyn oikeuksista kiinni. Mutta pikkuhiljaa, eri suunnista, eri tavoin hiipii paratiisiin käärme; kunniakkaaseen julkisivuun ("Pidä kilpesi puhtaana") tulee pikku halkeama, sitten toinen, sitten jo kunnon isku: suvun päämieheksi nousseen neljännen polven Thomas nousee vielä senaattoriksi, mutta samaan aikaan hänen voimansa ja dymaamisuus alkavat heiketä, ja vaikka kirjan alaotsikko Erään suvun rappio (Verfall einer Familie) kertookin jo etukäteen minne tarina vie, tapahtuu kaikki kuitenkin niin salakavalasti, tavallaan yllättäen; se on kirjan taidokkaasti kertomaa ydintä.
Kirja kuvaa taitavasti vanhan maailman menoa mailleen. Vaikka on miten paljon mainetta ja mammonaa, niin isotkaan rikkaudet kunniasta puhumattakaan eivät käsissä pysy, jos ei ole taitoa ja voimia sitä pitää (jos aina silloinkaan). Kun liian pitkään uskotaan lujasti omiin etuoikeuksiin, niin se rappiokin tulee sitten yllättäen. Kauppahuoneen jäänteet myydään pilkkahinnalla, jäljelle jää vain perheen Tony-tytär joka takertuu illuusioon suuresta menneisyydestä ja miten se on muka vielä takaisin tuleva.
Minä olen vähän Hansa-ihmisiä - siitä alunperin kiinnostus tuon kirjan teemaan juontuikin, vaikka toisaalta tuollainen porvarillinen hienostelu ja keekoilu vierasta onkin. Mutta miljöö on kiinnostava: kielten suloinen sekamelska on vielä noihin aikoihin ollut arkea; Hampurin satamassa on vaihdettu sukkelasti alasaksista tanskaan eli melkein samaan kieleen, välillä puhuttu kirjakieli hochdeutschia ja hienostelun hetkellä pariskunnan kesken ranskaakin. Sitten on vielä naitu sukuun baijerilainen olutsieppo omine - osin käsittämättömine - puheenparsineen.
Samalla kirja avaa näkymän saksalaisen maailman moniin kulttuureihin: protestanttisen puritaanisesta Pohjois-Saksasta välillä katolisen Baijerin yllättävänkin leppoisan löysäksi kuvattuun soromnoo-maailmaan. Tuntuu vähän yllättävältä nykypäivästä katsottuna, Baijerihan sitä maata melkein elättää... Väkeä tulee Preussista ja tytär menee naimisiin Riikan saksalaisen seurakunnan papin kanssa ja jää sinne baltiansaksalaisten pariin. Ja lopussa Thomas-herran leskeksi jäävä Gerda-puoliso palaa Hollantiin isänsä luo, saman plattdeutschilaisen kielipiirin pariin.
Kirjan uuden käännöksen tehnyt Ilona Nykyri ansaitsee hatunnoston. Ei ole helppoa ottaa huomioon ylirunsasta Baijerin murretta ja toisaalta saada Lyypekin alueen alasaksilaisuus elämään suomalaisen korvissa luontevasti. Aluksi vierastin Nykyrin linjausta käyttää suomalaismurteita - hän on ratkaissut asian tekemällä perheen baijerilaisesta vävystä savolaisen, joka kyllä osoittautui aivan erinomaiseksi konstiksi, ja totuinhan minä siihen lyypekkiläistenkin puhumaan lyhyeen Turun murteeseen.
Kyllä minä monesti mietin noiden kääntäjienkin haasteita. Kun kirjan yhdessä käännekohdassa Tony-tytär tekee jälet koko Baijeriin, paljastuu syyksi myöhemmin hänen miehensä juovuspäissä esittämä karkea loukkaus hienosukuista vaimoaan kohtaan: "Geh zum Deifi, Saulud´r dreckats!", jonka kääntäjä maukkaasti kiepauttaa savoksi: "Painu helevethin, sontaane sianpillu!" Tuo yksittäinen alatyylinen solvaus ei sitten ollenkaan istu kirjan muuten ylevään henkeen, ehkä se juuri siksi sopiikin kirjan käännekohdaksi, passelisti vielä eepoksen puolivälin paikkeilla.
Ettäpä mainio kirja! Pitäisiköhän se Taikavuorikin lukea...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti