Näin koronan riehuessa maailmalla kannattaa hemmotella itseään hyvillä kirjoilla. Kestosuosikkini Ljudmila Ulitskajan tuore käännös Köyhiä sukulaisia, hänen varhainen novellikokoelmansa, on hyvä kirja!
Ulitskaja avaa novelleissaan näyttämön sodanjälkeiseen ja osin aiempaankin, arkiseen, elämänmakuiseen ja usein aika rähjäiseen todellisuuteen: "Vanhan ajan maalaiskylämäisessä moskovalaiselämässä, jonka sokkeloiden ja sopukoiden vetovoimakeskuksia olivat iljanteiset vesipostit ja puuliiterit, ei ollut olemassa perhesalaisuuksia. Edes tavallista yksityiselämää ei ollut olemassa, sillä jokainen paikkatilkku yhteisillä pihanaruilla riippuvissa alushousuissa oli kaikille tuttu."
Kirjasta nousee ymmärtävä, lempeä, elämää nähnyt tunnelma. Edellisen katkelman Buharan tytär-novellissa Ulitskaja marssittaa kirjan sivuille etelän muslimialueelta majurin vaimoksi tulleen kauniin Buharan, eksoottisen naisen; he saavat down-tyttären, jota mies ei millään koe omakseen. Mies ottaa toisen naisen ja jättää perheensä.
Mutta Buhara rakastaa tytärtään, kasvattaa häntä ja suojelee läpi lapsuus- ja nuoruusvuosien; Ulitskaja kuljettaa tarinaa läpi moskovalaiskortteleiden kuvaten kaksikon elämää kuin itsenäisenä palana irti muusta maailmasta. Aikaa kuluu, kunnes Buhara tietää kuolevansa pian. Hän valmistaa tyttärelleen ainekset hyvään elämään senkin jälkeen, kun äitiä ei enää ole. Lämmin ja kaunis tarina, hauskakin.
Jotain lempeää hymyä on myös Valittua kansaa -novellissa, kirkon eteen kokoontuneiden kerjäläisten ja heidän kilpailuasetelman kuvauksessa. Jo alku on lupaava yksittäisiä sanoja myöten: "Lokakuun seitsemäntenä, pyhittäjä Sergei Radonezilaisen päivän aattona, Zinaida raahasi raihnaisen ja pöhöttyneen valuvapoimuisen tomumajansa kirkon vierustalle ja asettui ei-kenenkään-maalle eli kioskirivistön ja varsinaisen kerjäläisten laidunmaan, kirkon aidanvieruksen, väliin."
En osaa ollenkaan sanoa niitä avaintekijöitä, miksi jotkut kirjailijat saavat tekstinsä tuntumaan näin todellisilta. Kuin hyppäisi aikakoneeseen ja matkustaisi toiselle näyttämölle, tarkastelemaan elävää elämää ihan aidosti siinä vieressä. Ulitskajalla on tuo kyky - kyky kuvata niin lämpimästi, jopa rakkaudella ihmisiä, joista hän kertoo. Zinaidan kulkiessa kioskien takaa kirkkoon olisi kuin itsekin aavistaisin suitsukkeiden tuoksun ja kirkon hämyisyyden ja aistin kiukkuisten mummujen sättimiset, miksi heidän mielestään Zinan paikka ei olisi ollut siellä heidän keruuapajillaan.
Kirjan päättää hieno pienoisromaani Sonjetska. Elämän koko skaalaa kirjoihin rakastuneesta Sonjasta, joka päätyy kirjojen kautta avioliittoon kosmopoliitin ja ympäri Eurooppaa tunnetun taiteilijamiehen kanssa. Katse keskittyy kuitenkin Sonjan pieneen elämään. Miehen kuuluisuus ja kaikki muu vankileireistä lähtien sekä tyttären eteneminen YK:n palvelukseen ovat enempi kulisseja, taustalla.
Tavallaan Sonja näyttäytyy surullisestikin, uhrautuvana: "Junassa Sonja ei saanut unta vaan ajatteli koko ajan sitä, miten
ihanaa sekä tyttären että aviomiehen elämä oli, miten nuoruus kukoisti
heidän ympärillään, ja miten sääli oli, että hänen omalla kohdallaan
kaikki oli takanapäin - mutta miten suuri onni että se kaikki sentään
oli tapahtunut."
Mutta toisaalta novelli esittelee hänet vahvana ja itsenäisenä. Sonja on ikäänkuin tuon kaiken yläpuolella; hän pystyy ylläpitämään yhteyden harmoniaan läpi perhevuosien, jonka jälkeen, yksin jäätyään, hänen seurassaan ovat taas rakkaat kirjat.
Novellikokoelma on Ulitskajan ensimmäinen julkaistu teos, vuodelta
1993. Kieltämättä Köyhiä sukulaisia on hieman epätasainen: osa novelleista on "vain"
juttuja venäläis- tai pikemminkin neuvostojuutalaisperheistä ja
yksilöistä, iso osa kuitenkin sitä parasta Ulitskajaa josta on saanut
nauttia läpi hänen kirjallisen tuotantonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti