Katse tukevasti keskiajalle! Perttu Immonen on koonnut yli 600-sivuiseen kirjaan kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle: Tyrväältä, Rantasalmelta sekä Kokkolasta. Ihan oikeita nimillä kulkeneita ihmisiä sukupolvesta toiseen, kirkonkirjojen ja muiden dokumenttien välittämien tietojen antaessa rungon, joita Immonen on maukkaasti täyttänyt historiallisella tiedolla ja varmasti myös fiktiolla.
Nykypäivän menoa koko ajan yhä enemmän ihmetellen olen usein miettinyt, miten ne menneiden vuosisatojen ihmiset osasivat ja jaksoivat. Kuolema oli koko ajan läsnä, elämä olemassaolon taistelua, kurjuutta riitti. Silti elettiin, rakastettiin, tultiin toimeen; saatettiin ajoittain tuntea jopa sellaista kuin onni...
Ehkäpä ihmisen onni ei olekaan absoluuttinen, vaan suhteellinen suure?
Mielenkiintoinen kirja. Tietysti etenkin siksi, että menneiden vuosisatojen elämä sotineen, katovuosineen ja nälänhätineen tulee niin lähelle. Mutta myös siksi, että elämä eri puolella Suomea näyttäytyy niinkin erilaisena. Immosella oli kirjan synnyn taustalla sukututkimusta; samoista lähtökohdista minäkin tätä luin. Sattumoisin omat sukuhaaraani sijoittuvat tuonne samoille Ylä- ja Ala-Satakunnan rajoille Karkkuun ja Tyrväälle; joku sukupuustanikin tuttu nimi kirjassa vilahtaa. Kokkolan seudun Sursillejä en ole sukuhaaroistani vielä löytynyt, muuten kyllä joku haara menee sinne vanhan Pietarsaaren pitäjän latvavesille. Ja Rantasalmi on taas tuttu puolisoni sukuhistorian kautta. Siellä Venäjän ja Ruotsin raja heilahteli itään ja länteen; aina sitä varmaan itse kansalaisetkaan niin huomanneet, kunhan elettiin. Mutta toisinaan sitten pakattiin vähä omaisuus ja mentiin muutaman sadan kilometrin päähän, rauhallisemmille seuduille pois levottomasta rajapitäjästä.
Satakunnassa on ollut kiinnostava seurata tuttujen sukujen siirtymistä Kokemäenjoen rintamailta sukujen erämaille; Laviaan, Kankaanpäähän, rannikolle asti. Mitenkähän sitä ennen vanhaan osattiinkin suunnistaa kuuden peninkulman päähän, että löydettiin se tuttu eräsija vähäisine varustevarastoineen? Mietin myös, millaisia polkuverkostoja silloin on ollut. Onko se tulenteko aina onnistunut? Miten on toimittu, kun on tullut peto vastaan - yksi esi-isistäni, Tuomas Linna Kihniöstä, on joutunut karhun tappamaksi kolmisensataa vuotta sitten. Immosen kirjaa kun luin, niin ajoittain tuli kuvauksista mieleen tilanteet, joissa luonto olikin vahvempi. Mahtoiko aina perhekään päästä täyteen selvyyteen, että minne se isä muutaman viikon eräreissullaan sitten katosi: hukkui, sai sairaskohtauksen vai susi söi?
Kokkolan sukujen kuvauksissa yhden kiinnostavan ulottuvuuden toi maan nouseminen. Sitä Immonen on muistanut kuvata hyvin. Miten kylä sukupolvi sukupolvelta siirtyi kauemmas merestä; lopulta ei ollut kuin rutainen pelto-oja, mitä pitkin muutama polvi sitten meren rannalla asuneet meloivat kohti merta.
Ja loputtomat sodat tietysti värittivät synkillä sävyillään ihmissukujen elämää. Satakunnasta ja Savosta lähdettiin tämän tästä Kustaa-ties-monennenko sotiin Saksanmaalle, eikä yleensä palattu. Eikä yleensä syynä ollut vihulaisen nuoli tai nuija, vaan linnoitusten surkeat olot: Taistelut tuntuivat olevan varmempi paikka selvitä hengessä kuin ahtaat linnaleirit, joissa tappavat taudit levisivät kuin - niin, kuin rutto. Joku esi-isistänikin sinne Narvan taisteluihin tai Breitenfeltin kentille on jäänyt.
Hieno kirja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti