Mitä miettii kirjailija, psykiatri, ministeri ja monen alan lahjakkuus, kun elämä lähestyy loppuaan? Claes Anderssonin viimeinen, postuumina ilmestynyt Busholmen nästa (Seuraavaksi Jätkäsaari) kertoo monenlaisesta hämmennyksestä: avuttomuudesta keuhkokuumeen kourissa, käsittämättömästä välirikosta (ehkä?) parhaan ystävän kanssa - ja miten yhteys yllättäen taas löytyi; ilmastonmuutoksesta, Trumpista ja Putinista, seksuaalivietin hiipumisesta.
Otto-nimisen alter egon suulla muistoja sodasta, vaikeasta isäsuhteesta ja karskista elämästä nuoruuden Helsingissä. Häpeillen Andersson kuvaa itseään ensimmäisessä avioliitossaan; luo luontevasti näyttämön 1960- ja 1970-luvun liberalisoitumiseen ja siihen, millaisella roolilla mies ja millä nainen silloin vapauttaan toteuttivat ja mitä siitä sitten seurasi.
Tartuin kirjaan vähän epäillen. Aivan viimeisissä runoteoksissa oli Clasun terä jo vähän tylstynyt ja edellinen Otto-kirjakin oli jäänyt vähän vaisuksi. Mutta tämä oli terävämpi. En tiedä, johtuiko se kirjailijan itsensäkin ehkä tiedostamasta asiasta, että nyt viimeistä viedään? Nyt katsotaan reippaasti taaksepäin, ja ikäänkuin viimeisillä voiman rippeillä jaksetaan vielä tuskailla maailman diktaattoreiden tempauksia, ilmaston muuttumista ja mitä kaikkea pahaa sitten tapahtuukaan.
Minulle Anderssonissa on kaksi yli muiden: Ensinnäkin pidän hänen kielestään. Hän kirjoittaa ilmeikästä tekstiä, ilman että se olisi kovin vaikeaa. Siksi luen sitä mielelläni alkukielellä. Mutta myös käännettynä, Anderssonilla on ollut lykky saada runoilleen hyvät kääntäjät.
Toinen pointti on hänen itseironiansa. Busholmenissa hän kaivaa muistiinpanonsa Svalbardin matkalta, joissa hän kauhistelee ilmastonmuutoksen seurauksia, massavaelluksia, elintarvikepulaa, köyhyyttä - ja samassa hengenvedossa muistaa hyvin, miten juuri tuota kohtaa muistiinpanoissa kirjoittaessaan hänelle oli tullut melkein vastustamaton halu lähteä kylmälle oluelle... Mistä itsekkyydestä hän sitten taas itseään soimasi.
Ja kyllä hän on myös hyvin aito. Ei jää epäselväksi, mitä hän tuntee ja ajattelee, kaikkine ristiriitaisuuksineen. Välillä psykiatri-Andersson käsittelee kansalainen-Anderssonia kovakouraisesti, ja näistä kuvauksista löytyy juuri itseironian helmiä!
Luin tätä Busholmenia syksyn edetessä, kuunnellen joskus hänen
pianojazzlevyään ja makustellen parhaita runojaan. Luopuminen välittyy kirjan sivuilta ja Andersson kuvaa elämänjanon hiipumista: "Ottos hela varelse och tillvaro präglas av en djup ovisshet och ett gränsvarande: lever han eller lever han inte."
Ja usein kirjan kuolemaa enteilevä tunnelma vei ajatukset vuotta
aiemmin kuolleen isäni viimeisiin viikkoihin, kun loka-marraskuun syksy alkoi pikku hiljaa kääntyä joulunalusaikaan ja aiemmin niin väkevä ote elämästä alkoi hellittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti