Joel Haahtela vaikuttaa mielenkiintoiselta nimeltä. Ensimmäinen häneltä lukemani kirja Adelen kysymys tarjoaa hiljaista ja mietiskelevää tarinaa, tavallaan maalauksellista mutta sanoin ilmaistuna.
Kirjassa suomalaistutkija lähtee ranskalaiseen luostariin tutustuakseen Adelen pyhimystarinaan; samalla hänelle tarjoutuu mahdollisuus käydä omaa elämäänsä läpi, kuoria oman elämänsä kipeitä kohtia kuin sipulia kuorien. Avioliittokin on tienhaarassa.
Mies hakee todisteita Adelen tekemille ihmeille, hakee myös itse kokemusta ihmeestä ja valaistumista Adelen jäännöksiä läpi käydessään. Jo alkusivuilla hän toteaa: "Itse asiassa minun salainen toiveeni oli, että jotain sellaista voisi tapahtua; että maailmassa oli tapahtunut ja tapahtui edelleen ihmeitä, joita kukaan ei osannut selittää."
Hän tapaa myös miellyttävän naisen, jolla on oma luostarissa elävään munkkiin liittyvä takaumansa.
Jos kirjan aikana miehelle alkoi kehittyä eräänlainen päämäärä, tai useampikin, joiden toivoi täyttyvän, niin sen suhteen tilanne jää auki. Mutta ehkä se matka on tässä(kin) tärkeämpi kuin päämäärä sinänsä.
Kirjan kehys on uskonnollinen. Sitä monet kirjan arvioineet ovat pitäneet vieraana; kynnyksenä, joka vain piti ylittää että pääsi hyvään kirjaan käsiksi. Itse en lukenut kirjaa niin. Katolisen kirkon ihmeet, miehen ja munkkien puheet Jumalasta ja uskonnosta olivat mielestäni enemmän pääsanoman taustalla oleva kontemplatiivinen maisema, kanava tuoda pääviestiä harmonian merkityksestä ja sen tavoittelusta.
Joel Haahtela on joku aika sitten liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. Halu kuvata mysteeriä ja uskoa siihen kieltämättä näkyy. Uskonnollisen kokemuksen ohella Haahtela tuo kuitenkin myös taiteet samalla tavalla esille. Parnasso-lehden haastattelussa Haahtela toteaa: "Elämän tai Jumalan salaisuus on näkyvän todellisuuden toisella puolella ja ihmisen osa on keinua poissaolevan ja läsnäolevan rajalla (...) olen aina tuntenut, että kaikki taiteet menevät kohti sitä mysteeriä ja mä olen siitä ihan hemmetin kiinnostunut".
Niin, kirjan päähenkilö osallistuu luostarin joulukonserttiin. Kynttilät palavat, kaikki hiljenevät, luostarin veljet aloittavat laulunsa: "On vaikea sanoa mistä ääni tulee, sillä se on kaikkialla, kuin maailman alkuääni. Kuin pala heidän salaista sydäntään olisi kannettu meidän luoksemme, ja me saisimme hetken kuunnella heidän lävitseen virtaavaa armoa."
Kirjan kuvaukset Palestrinan musiikin ylimaallisuudesta (itsekin voisin
heittää tällaisesta musiikista pitkän listan, Mahleria ja muuta klassista, tai vaikkapa Yesin megabiisin Awaken) toivat mieleen hiljan kuolleen
Claes Andersson. Hän kuvaa monissa runoissaan tuntojaan Bachin musiikin kauneudesta tavalla, joka vaikuttaa vahvasti samalta "ylimaallisuuden" kokemukselta - niin agnostikko kuin Andersson olikin. Vaan ninpä hänkin on luonnehtinut itseään "ihmeisiin uskovaksi
realistiksi!"
Haahtelaan pitää vielä palata!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti