sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Claes Andersson: Det underjordiska utsiktstornet

Jokohan alkaa vanhan mestarin kynä tylstymään... tai sitten elämänala alkaa käydä sen verran kapeammaksi, että runoissa korostuu yksinäisyys, vanhojen muistelu, pessimismi. Se mistä eniten Claes Anderssonin runoissa pidän, eli itseironia, moniselitteiset aforismit ja tiukasti ajan hengessä olevien asioiden keikauttaminen päälaelleen - paradoksien taide - on tässä 2018 ilmestyneessä kirjassa taka-alalla.

Det underjordiska utsiktstornet on hajanaisempi kuin eniten kolahtaneet 2000-luvun teokset "Jag älskar dig med mina höstliga dimmor" -kirjaan saakka. Tässä uusimmassa on joitain unenomaisia välitekstejä, joiden merkitys ei juuri avaudu (ylipäänsä en pidä kirjoissa unien kuvailuista ja selityksistä!); sitten kirjan lopussa on 12-osainen irralliselta tuntuva - sinänsä ihan ok - takauma vuoden 1996 kulttuuriministeriaikoihin. Siinä on kyllä joitain herkullisen pisteliäitä paloja kuten:

Kritiskt tänkande är alltid välkommet i
     min regering
Men i den här frågan är du så god och tycker
     som jag, säger statsministern

Mutta yleensä nuo valtakuviot on luettu jo aika moneen kertaan, siinä teemassa Andersson on toistanut itseään pitkään.

No, paikoin kirjasta irtoaa sitä parastakin Clasua, aforistisia tiukkoja lauseita tyyliin

De som har allt har allt utom det de saknar

Juuri tuollaisista vedoista olen Anderssonissa pitänyt. Pitää olla koko ajan vähän varuillaan... lause voi alkaa sinällään toteavasti, kunnes sitten lopussa keikautetaan kaikki ylösalaisin ja lukijan pitääkin oikein makustella riviä että mitenkäs tää nyt menikään?

Parhaat välähdykset liittyvät yksinäisyyteen:

Jag kände mig ensam när jag var barn
Jag kände mig ensam när jag blev vuxen
Nu när jag är gammal och väntar på slutet känner
     jag mig ensammare än någonsin
Ensamheten är min bästa vän
Jag kommer att sakna den mer än några andra

Tai vain lyhyesti:

Kan man ens kalla det ensamhet då ingen vet om det?

Joo, kirjassa on kyllä hienoja paloja, mutta tendenssi on synkänpuoleinen. Andersson ei enää juuri kuvaile luopumisen tuskaa edes erotiikasta kirjoittaessaan; enempi se on muistelua, surumielistä häivähdystä jostain joka oli. En tiedä sitten luinko tätä kirjaa ounastellen että viimeisiä viedään, ja nousiko siksi jo lukiessa tietynlainen fiilis.

Päällimmäiseksi jää periksiantamisen tunnelma, enemmän luovuttamista kuin luopumista.

Många dör tidigt i livet
Vi är systemets slavar, vi lever på det sättet att
     många andra därigenom dör
Vi ville det inte men vi ville inte heller
     något annat



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti