Tämän kirjan juonesta ei oikein tekisi mieli sanoa mitään, jottei paljastaisi liikaa. Toisaalta ns. juoni ei ole tässä oleellisin vaan se jonkunlainen maisema, tai maisemat, jotka Amos Oz onnistuu kirjan sivuilla luomaan.
Eletään 1950-luvun loppua Israelissa. Nuori Shmuel Ash on menettänyt naisystävänsä, sosialismia opiskelevan kaveripiirinsä, jättänyt opintonsa ja päätyy avustamaan vanhaa yksinäistä miestä. Lähinnä kuuntelemaan hänen vuolasta puhettaan.
Puhutaan Israelista, Juudaasta, juutalaisuudesta ja vakava ihastuskin on mukana. Keskeisintä itselleni oli kuitenkin käydä kirjan kautta sotienjälkeisessä ajassa nuoren juutalaisvaltion ja arabien vihamielisellä rajalla, kuunnella kirjan kertojien kuvauksia miten vielä niin vähän aikaa sitten nuo kaksi kansaa olivat eläneet limittäin ja sopusoinnussa; eri sortin sionistien perusteluja miksi valittu tie oli oikea, tai väärä.
Surraan kuolleita läheisiä, kuljetaan Jerusalemin syrjäisiä katuja, käydään debattia idealismin ja inhorealismin välillä. Välillä otetaan vauhtia 1930-luvun Latviasta, mistä isoisä lähti Luvattuun maahan. Maustetut ruoat, pöly ja kuivuus, Raamatun tarinat ja maisemat - Amos Oz osaa luoda henkeä ja elävyyttä tekstiin, tunnetta siitä kuin itse kulkisi Jerusalemin kujia.
Sivujuonteena - josta tosin kirjan nimi tulee - Shmuel pohtii Juudas Iskariotia, josta hän oli tekemässä lopputyötään. Juudas kuvataan aika yllättävästä, myönteisestä näkökulmasta - samalla ihan sormea osoittelemalla muistuttaen, miten petturi-Juudaksen maineesta on sitten saanut kärsiä kategorisesti koko juutalaissuku.
Historiasta kun olen kiinnostunut, niin arvostan kirjoja jotka avaavat aikakausien tapahtumia ja näkymiä menneisiin vuosikymmeniin tai -satoihin, tavallaan luoden näyttämön jota voin sohvalla lukiessani katsella. Amos Ozin Juudas onnistuu tässä erinomaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti