Kosken kahta puolta -kirjan innoittamana tartuin Jari Järvelään uudelleen. Ja kun tukinuitto sekä heimoseikkailut hiukan kiinnostivat, oli valintana Veden paino, vuonna 2001 ilmestynyt Järvelän toinen romaani.
Asetelma on kiinnostava. Tukkiyhtiö on ostanut vanhan vallan aikana isot savotat Karjalasta, ja kun Suomi itsenäistyy ja neuvostovaltio alkaa vetää rajojaan kiinni, onkin tukkikapitalistilla ongelma: miten saada puut Suomen puolelle Aunuksenkorvesta, kun sopiva uittoväylä Miinalanjoki kieputtelee väliin Suomen, väliin Neuvosto-Venäjän puolella?
Matkaan lähetetään nuori metsäylioppilas Yrjö Pihlava uittourakan työnjohtajaksi. On mielenkiintoista seurata tämän reposaarelaispojan matkaa Helsingistä Salmiin ja Venäjän puolelle silloisia kulkuvälineitä pitkin. Pihlava tietää odottaa haasteita (mahdettiinko sata vuotta käyttää tuota kulunutta sanaa?), mutta matkan päässä odottaa silti yllätys. Juhannuksen pyhiä viettämässä ollut ruokoton porukka heinittyneellä niityllä, veneitä kateissa, työkalut sitä sun tätä.
Pihlava on vähän sinisilmäinen ja ihanteellinen, ei tosin siinä mielessä kuin samaan aikaan siellä hosuneet heimosoturit. Mutta sitkeä hän on. Pihlava koittaa ottaa johtajan roolia värikkäässä porukassa ja ajoittain onnistuukin siinä kokien samalla voimakasta vastuuta hänelle annetusta tehtävästä - tukit on saatava perille kun ne on kerran ostettu ja kaadettu.
Miinalanjoki virtaa välillä Suomessa, palatakseen jälleen Aunuksen puolelle ja sitten taas takaisin. Väliin tukit karkaavat rantaniituille, väliin iskevät polsujoukot aseineen, väliin heimosoturit; tapellaan ja ruumiitakin syntyy. Pelkkää leppoisaa puun huilaamista veden viemänä tämä kirja ei todellakaan ole.
Taisin kuitenkin lukea kirjaa enemmän ajan ja metsätalouteen kuuluvan toiminnan kuvana kuin romaanina. En ihan jaksanut keskittyä lukuisiin takaumiin Reposaaren satama- ja sahayhteisöstä ja lapsuudesta, eikä monipuoliseen henkilögalleriaankaan tullut syvennyttyä kovin hyvin. Vaatisi varmaan toisen luvun hahmottaa teosta kokonaisemmin.
Mutta tykkäsin lukemastani, oli kiinnostava käväistä vuosisadan takana. Ja kun metsäalan töistä oikeastaan vain uitto on jäänyt kokematta, niin oli kiva tutustua siihen puoleen näin romaanin välityksellä.
Uittosuvun jälkeläisenä Järvelä on varmaan saanut kodin peruina hyviä taustoja tekstiinsä. Yksi hauska yksityiskohtakin löytyy: Kosken kahta puolta -kirjassa hän kuvaa herraskaista isoäitiään, miten mattojen hapsut piti olla salissa suorassa. Niinpä tämä kokemus on välittynyt tähän uittokirjaan, nuoren Yrjö Pihlavan muistoihin reposaarelaisesta hienostotalosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti