Tuomas Kyrö takoo tutulla konseptilla Mielensäpahoittajaa toisensa jälkeen. Tartuin epäillen tähän uutuuteen, eikö siitä vanhasta äijästä ole jo nyhdetty kaikki irti? Ja ryöstöviljelyltä kirja paikoin tuntuukin, vaikka toisaalta Kyrö kyllä pitää hahmon aika hyvin kasassa ja vain jonkun verran uskottavuuden rimaa hipoen (tai no, ehkä se jonkun kerran putoaakin) saa ukkoon uusia piirteitä.
Mielensäpahoittaja ryhtyy bloggaajaksi pojantyttären innoittamana. Tämä pojantyttären ja ukon suhde onkin kirjan parasta antia. Jos ei ole suhteet omiin lapsiin olleet läheiset, niin seuraavan polven kanssa löytyy jo lämpöä. Pojantyttären neuvoja oli kiva lukea, eikä ehkä ole aivan uskottavuuden tuolla puolen se, etteikö noin lämpimän suhteen avulla vanha jäärä nuortuisi ja opettelisi niinkin utopistista asiaa kuin blogien kirjoittaminen. Joita Kyrö kyllä hyvin ärsyttävästi kutsuu bolgeiksi. Ei mene läpi.
Blogit sinänsä ovat taattua tavaraa ja hauskaa luettavaa. Niiden myötä syntyy myös suhde vanhaan kiinalaiseen, joka tuo kirjaan vähän uutta väriä.
Edellisen kirjan kohdalla annoin pisteet siitä, että Mielensäpahoittajasta ei tullut ihan niin umpimielistä kylmää jäärää kuin tuollaisesta hahmosta helpolla syntyisi. Siinä suhteessa tämäkin opus jatkaa samaa, tavallaan hyvää linjaa, joskin uskottavuuden kanssa on vähän niin ja näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti