Juha Seppälän ankeasta maailmasta romaani runsaan sadan vuoden ajalta, saman suvun eri polvia nälkävuosilta hyvinvointi-Suomeen. Siis ulkoisesti katsottuna; olemassaolo tuntuu yhtä tukahduttavalta kuvataan sitten 1800-luvun loppua, kapinaa tai 1970-lukua.
Ollaan Ylä-Satakunnan kylmillä vedenjakajaseuduilla, soisilla mailla missä ei viihdy kuin nälkä, pontikankeittäjät (ja tuoreempana tulokkaana männynversoruoste). Luonnoltaan ja kasvuoloiltaan seutu antaa kyllä luontevat puitteet elämän kovalle kuvaukselle. Niistä ensimmäisen kohteena Minna, joka saa väkisinmakuun jälkeen aviottoman lapsen ja päätyy sittemmin onnettomaan avioliittoon toisen miehen kanssa. Torppia rakennellaan, lapsia syntyy ja soditaan. Sitten ollaankin melkein nykyajassa kun suvun nuorempiin polviin kuuluva Vesa menee suvun Kovero-torpan rannoille äitinsä ja tyttärensä kanssa. Jos nyt mitään erityistä hakevatkaan, eivät sitä ainakaan löydä.
Iloton ja ahdistava - no, ankaraahan se elämä noilla sydänmailla on aikanaan ollutkin. Seppäläkin tiemmä lähtöjään sieltä samojen soiden toiselta reunalta.
Mietin omaa Sydänmaatani, äitini äitiä Parkanon Sydänmaalta. Äitinsä kasvatti kahdeksan lasta, heillä seitsemän eri isää, yhden kanssa oltiin hetki muodollisissa naimisissakin. Lapset, kuten mummuni, joutuivat tietysti heti lapsena töihin, siksi hänen tätinsä olisivat halunneet viedä hänet Amerikkaan (ehkä?) helpomman elämän perään. Mutta mummu, tuolloin ehkä 8-vuotias, piiloutui uunin taakse kun tädit olivat lähdössä paluumatkalle.
Sitten tuli mies, lapsia - kuten äitini, joka oli kolmikuukautinen kun mies kuoli keuhkotautiin; tuli toinen joka menehtyi melkein heti kaivosonnettomuudessa, tuli vielä yks lapsi. Mummu kävi töissä taloissa, piti yhtä lehmää ja niitti sille ojanvarsiheiniä ruoaksi.
Ja mummu oli tyytyväinen elämäänsä. Toki hän ehkä halusi peitellä jotain, ei antautunut
muistelemaan köyhää lapsuuttaan ja kovaa elämää lasten kanssa molempien miesten kuoltua; mummu kasvatti kukkiaan ja mitättömistä eläkkeistään osti joskus jotain kaunista kuten uuden nätin hatun.
Sitkeä Sydänmaan kasvatti, kaikesta päätellen oli elämästään kiitollinen.
On joskus hiukan vaikea samaistua romaanikirjallisuutemme yleiseen ankeiluun. Sillä vaikka maamme kylmä on ja siksi jää, niin silti ihan kaikkea se ei ratkaise. Toiset ovat onnistuneet siitäkin repimään vähäisiä iloja, jopa kiitollisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti