Juha Seppälän ankeasta maailmasta romaani runsaan sadan vuoden ajalta, saman suvun eri polvia nälkävuosilta hyvinvointi-Suomeen. Siis ulkoisesti katsottuna; olemassaolo tuntuu yhtä tukahduttavalta kuvataan sitten 1800-luvun loppua, kapinaa tai 1970-lukua.
Ollaan Ylä-Satakunnan kylmillä vedenjakajaseuduilla, soisilla mailla missä ei viihdy kuin nälkä, pontikankeittäjät (ja tuoreempana tulokkaana männynversoruoste). Luonnoltaan ja kasvuoloiltaan seutu antaa kyllä luontevat puitteet elämän kovalle kuvaukselle. Niistä ensimmäisen kohteena Minna, joka saa väkisinmakuun jälkeen aviottoman lapsen ja päätyy sittemmin onnettomaan avioliittoon toisen miehen kanssa. Torppia rakennellaan, lapsia syntyy ja soditaan. Sitten ollaankin melkein nykyajassa kun suvun nuorempiin polviin kuuluva Vesa menee suvun Kovero-torpan rannoille äitinsä ja tyttärensä kanssa. Jos nyt mitään erityistä hakevatkaan, eivät sitä ainakaan löydä.
Iloton ja ahdistava - no, ankaraahan se elämä noilla sydänmailla on aikanaan ollutkin. Seppäläkin tiemmä lähtöjään sieltä samojen soiden toiselta reunalta.
Mietin omaa Sydänmaatani, äitini äitiä Parkanon Sydänmaalta. Äitinsä kasvatti kahdeksan lasta, heillä seitsemän eri isää, yhden kanssa oltiin hetki muodollisissa naimisissakin. Lapset, kuten mummuni, joutuivat tietysti heti lapsena töihin, siksi hänen tätinsä olisivat halunneet viedä hänet Amerikkaan (ehkä?) helpomman elämän perään. Mutta mummu, tuolloin ehkä 8-vuotias, piiloutui uunin taakse kun tädit olivat lähdössä paluumatkalle.
Sitten tuli mies, lapsia - kuten äitini, joka oli kolmikuukautinen kun mies kuoli keuhkotautiin; tuli toinen joka menehtyi melkein heti kaivosonnettomuudessa, tuli vielä yks lapsi. Mummu kävi töissä taloissa, piti yhtä lehmää ja niitti sille ojanvarsiheiniä ruoaksi.
Ja mummu oli tyytyväinen elämäänsä. Toki hän ehkä halusi peitellä jotain, ei antautunut
muistelemaan köyhää lapsuuttaan ja kovaa elämää lasten kanssa molempien miesten kuoltua; mummu kasvatti kukkiaan ja mitättömistä eläkkeistään osti joskus jotain kaunista kuten uuden nätin hatun.
Sitkeä Sydänmaan kasvatti, kaikesta päätellen oli elämästään kiitollinen.
On joskus hiukan vaikea samaistua romaanikirjallisuutemme yleiseen ankeiluun. Sillä vaikka maamme kylmä on ja siksi jää, niin silti ihan kaikkea se ei ratkaise. Toiset ovat onnistuneet siitäkin repimään vähäisiä iloja, jopa kiitollisuutta.
Mielenkiintoinen blogi. Lainasin Seppälän Sydänmaan sattumalta kirjastosta, ja vaikutelmani olivat kaksijakoiset. Pidän paljonkin Seppälän tyylistä ja tavasta kertoa; tapahtumat alkavat elää mielessä koskettavasti. Sukupolvien väliset kontrastit ja rinnastukset ovat sinänsä kiehtovia.
VastaaPoistaMonta kertaa meinasin kuitenkin jättää lukemisen kesken sanoisinko tarpeettoman vaikeatajuisuuden takia. Kun luku vaihtuu, vaihtuu aika ja sukupolvi, ja pronominit viittaavat milloin kehenkin ilman selityksiä. Monta kertaa en yksinkertaisesti jaksanut vaivata aivojani niin paljon, että pääsisin selville, mikä sukupolvi nyt on kyseessä ja keitä ovat "minä" ja "sinä". Lopulta päätin ottaa tällaiset luvut, jotka usein olivat vain sivun tai parin mittaisia, jonkinlaisina sinänsä kauniisti kirjoitettuina proosarunoina.
Pienillä vihjeillä (esim. vuosiluvuilla tai kertojan nimillä luvun alussa) olisi Seppälä hiukan voinut auttaa lukijaa. Useinhan on niin, että taiteilijalle itselleen on hänen taiteensa selvää, eikä hänellä ehkä ole suhteellisuudentajua sen suhteen, kuinka se aukeaa ulkopuoliselle.