tiistai 1. tammikuuta 2019

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Jari Järvelä on tarttunut paljon käsiteltyyn aiheeseen - kansalaissotaan - mutta erilaisesta ja omakohtaisesta näkökulmasta.

Hänen molemmat mummonsa ovat Vammalasta, saman kosken vastapuolilta. Vastapuolilla ovat olleet myös asukkaat sata vuotta sitten: työväki asusti kosken länsipuolella rautatieaseman lähellä, niin sanottu `hienompi` väki kauppalan keskustassa. Äidin äiti on kuulunut punaisiin, isän äiti valkoisiin.

Kirjan ensimmäinen puolisko kuvaa äidinäitiä; perheen elämää kansalaissodan kiivaiden taistelujen aikana Nälkälänmäellä ja välillä tyttärenpojan - seitsemänvuotiaan Järvelän - tulemisia ja menemisiä isoäidin pihamaalla.

Nuo jälkimmäiset katkelmat ovat kirjan helmi. Elävästi mieleen nousevat omat muistikuvat 70-luvun alusta oman mummoni pihamaalta kolmisenkymmentä kilometriä tuolta pohjoiseen:

"Astun tampuuriin, eteisessä on aina viileä vaikka ulkona olisi neljäkymmentä astetta ja pihakivellä pystyisi paistamaan munan. Mummi istuu keittiössään pienen pöydän ääressä, sillä on tuoli ikkunan vieressä ja se hörppii kahvia lautaselta."

Tai tuokiokuva kun poika kertoo: "Käyn keittiössä juomassa kuupasta." Ja siitä muistan oman mummuni keittiön; siinä oli pienen tiskialtaan reunalla puna-oranssi sinkkiämpäri, josta ryystettiin kuupalla (toki jo muovisella) pihakaivosta kannettua vettä. Ja sitten taas mentiin serkkupoikien kanssa pitkin mäkeä.

Niin, Järvelä kuvaa 1970-luvun miljöötä Vammalan asemanmäellä hyvin aidosti ja kun välillä on tuskaista seurata vuonna 1918 kymmenvuotiaana olleen Aino-mummin perheen pakenemista punaisten ja valkoisten kivääritulen alta, tulee kirjaan taas suvantovaihe, jossa kuvataan pikkupojan seikkailuita kuusikymmentä vuotta myöhemmin asemanmäellä.

Toiseen puoliskoon siirrytään Vammalan toiselle puolelle, sillan yli, jonka toiseen päähän tyttärenlapsia saattamassa ollut mummi jäi katsomaan, että sillan päässä se toinen isoäiti on ottamassa heitä vastaan. Mutta silloinkaan isoäidit eivät vielä tavanneet.

Isän äiti Sofia olikin ihan toisista oloista; hiukan kliseisenkin fiini suomenruotsalainen, jonka kodissa matonhapsut piti olla ojennuksessa ja puutarha kilpailuissa palkittu. Pojalla on näissä katkelmissa tylsää, mutta alkuosan tapaan Sofian takautumat kansalaissodan aikaan ovat yhtä väkeviä kuin Aino-"kollegallaan". Sofia-isoäiti oli kansalaissodan aikaan 13-vuotias ja hän vuorostaan sai tuntea kun kylmä kiväärinpiippu painetaan ohimolle.

Järvelä on haastatteluissa maininnut, että kirja on noin 80-prosenttisesti totta ja että hän pyrki tuomaan molemmat isoäidit kokemuksineen tavallaan samalle viivalle, arvottamatta heitä mitenkään. Jos ja kun tämä on ollut tavoitteena, ei hän siinä ole aivan onnistunut. Punainen mummi on sympaattisempi kuin se toinen, vähän kylmä ja kliseisen porvarillinen hienostonainen. Osin tämä vaikutelma kyllä johtuu pikkupojan näkökulmasta ja siitä miten juuri sitä pojan näkökulmaa luin - kyllä minullakin oman Nälkälänmäen tapaisen mummulani kalliopihalla oli paljon mukavampaa kuin jos olisi ollut kirjan kuvaamassa toisessa hienostomummulassa.

Eli tasaveroisen tunnelman kannalta Järvelän olisi ehkä hiukan kannattanut muokata Sofia-isänäitinsä roolia... Tosin, rankat kokemukset tällä toisellakin oli ja ne kansalaissodan loppunäytökset on kuvattu Sofian kannalta väkevästi.

Kaikesta huolimatta: kirja on mainio. Jo kulunut teema tulee uudella tavalla esille ja lukija pystyy samaistumaan pääosin helposti sodan molempiin osapuoliin. Minulle kirja on vielä paikkojen tuttuuden vuoksi läheinen: minulla on läheisiä muistoja myös 1970-luvulta lähtien tuosta sympaattisesta pikkukaupungista ja nyt kun kirja toi taas uusia näkemyksiä esille, pitää ensi kesänä käydä oikein jalkaisin tutustumassa Nälkälänmäkeen (ja käydä samalla ostamassa torilta Hukkaselta kalaa ja kirjassakin mainitusta Pyymäen leipomosta isot munkit!)

Kirjassa tulee vielä maukkaalla tavalla esille, miten eri leireissä kasvaneet Järvelän isä ja äiti sitten tapaavat toisensa, miten pitkä se Vammaskosken yli mennyt silta oli vielä näidenkin nuoruudessa, ja miten sitten Aino- ja Sofia-mummit viimein päätyvät istumaan keinussa vierekkäin.

Kaikkiaan Järvelällä on ollut sellainen kirjan aihe käsissään, että hänen on ollut aivan pakko siitä kirja kirjoittaa. Ihmeen pitkään tuo kokenut kirjailija kirjaa kypsytti, mutta näemmä kannatti, koska isoäitien kokemukset ja etenkin pienen pojan maailma on kuvattu erinomaisen hyvin. Ja siinä samassa kansakuntamme surullisin vaihe uudella tavalla, ymmärtäen ja koskettavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti