Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä

"Mitäpä väkeä meidän tsaarillamme ei olisi", on tuoreimman Ulitskaja-suomennuksen motto, ja sillä meiningillä mennään läpi kirjavan joukkion mitä monenlaisimpia ihmistapauksia. Ulitskaja marssittaa novellikokoelmassaan rakastettavalla tavallaan lempeän ironisesti koko konkkaronkan, niin vajavaisia, ylväitä, avuliaita ja etuoikeutettuja. Juoppoja, herroja ja narreja. Kerrostalojen rappukäytävien oma odöörinsä tuntuu nenässä, junien kolmosluokan tunkkaisuus on käsinkosketeltavaa. Jotain viehättävää tuossa on kaikesta huolimatta. Russkaja duha - suurta venäläistä sielukkuutta.

Vähän vierasta tuo on suomalaisen silmiin, kuitenkin sen verran tuttua että ensi sivuilta lähtien pääsee juoneen kiinni.

Se vain kohtuullisen systemaattiseen skandinaaviseen yhteiskuntaan tottunutta mietityttää, että miten tuollaisella mentaliteetilla pystytään pitämään jonkunlaista suurvaltaa pystyssä, tuonkaan vertaa?

Novelleja on melkein neljäkymmentä, lyhimmät sivun mittaisia tuokiokuvia. Tavallista venäläiselämää, joukossa muutama juttu Ulitskajan kirjailijamatkoilta ulkomaille tai auringon perään etelään. Teksteissä Venäjänmaan - tai Neuvostoliiton - laajuus tulee hyvin esille. Varsinkin, jos nappaa välillä kartan avukseen. Joku on Kazakstanista, jotain epäillään tsetseeniksi vaan hänpä onkin hollanninsaksalaista juurta, välillä käydään länsiukrainalaisessa parantolassa, väliin Kaukasuksella. Ja mausteena kirjailijan omaa juutalaista taustaa.

Ulitskaja on mahtava kertoja, ote on viisas, lempeä ja elämänmakuinen. Suorasanaisen pahan akankin mentaliteettia löytyy. Ja itseironiaa: "Hän halusi puhdistautua ennen kuolemaansa, ja kuten tiedossa on, Siinainvuorella auringonnousun nähnyt saa anteeksi neljäkymmentä syntiä. Ajattelin, että minulle ei yksi nousu riittäisi."

Meidän tsaarimme väkeä on mielestäni paras hänen novellikokoelmistaan, mutta ei tämä hänen upeiden romaaniensa - Daniel Steinin, Medeian ja Vihreän teltan - tasolle kuitenkaan yllä.