364 sivua pohjalaista uhoa, sattumuksia ja huumoria. Surua,
jota ei saa näyttää. Hulluja miehiä ja vahvoja naisia. Kliseemäinen, silti yksi
lempikirjoistani.
Viikko sitten Pohjanmaa näytettiin televisiossa, ja sen
siivittämänä aloin lukemaan kirjaa varmaan viidettä kertaa. Aina se maistuu.
Sarjassa ”Hakalan veljekset seikkailevat, osa n + 1” kauhavalainen suku on
kokoontunut jakamaan Amerikkaan pahasisuista vaimoaan paenneen vaarin mitätöntä
perintöä. Yhden päivän aikana käydään muutama sota ja kapina lävitse,
juopotellaan, selvitellään nuoruusiän romansseja, käydään läpi parisuhteiden
onnettomia käänteitä; loputonta leukailua ja viisastelua vielä mausteena.
Kirjasta voisi kirjoittaa ylistävän arvion, sen mehevästä
kielestä ja loputtomista naurunpyrskähdyksistä. Kerronta on aitoa ja elävää,
sen Tuuri todella osaa. Yhä uudestaan kirjan luettuani mietin kuitenkin, viekö
taitavan kirjailijan kieli tekstiä liikaa?
Kirjan kansitekstin mukaan Pohjanmaa on eepos koko
pohjalaisesta kansanosasta. Onkohan sittenkään ihan niin? Se on myös osin
kliseiden pohjalle rakennettu surkuhupaisen huumorin teos, mitä Antti Tuurin
tavaramerkiksi tullut epäsuora ilmaisu vinoiluineen ja arveluineen vie ehkä
pidemmälle kuin mitä varsinainen pohjalaisuus on?
Läheltä Pohjanmaata kun olen ja kun osa juuristakin juontuu
sinne, tunnen tuon maankolkan aika hyvin. Lapsena kierrettiin perheen kanssa
paljon urheilukilpailuissa; kyllähän pohjalaismiehet toki erottuivat. Äitini
tapasi sanoa, että siellä sitä taas on yksi pohjalaisauto täynnä viinaa ja
uhoa. Ja höysti sitä sitten tarinoilla lapsuudestaan Parkanon mummolassa, missä
pohjalaisia liikkui paljon.
Mutta onko nuokin muistumat muokanneet kuvaa liikaa?
Pohjalaisuus kaikkine hauskoine stereotypioineen on sellainen leima, että sen
läpi tulee herkästi katsottua tuota maankolkkaa värittyneesti. Eppäilen
vahvasti, ovatko pohjalaiset verbaalisesti noin lahjakkaita kuin Tuurin
mukaansatempaavat nakkelut ja lettuilut antavat ymmärtää…Ja jos vietit ja viina
sitä miesväkeä noin veisivät, niin mistä sitten se menestys, mistä
Etelä-Pohjanmaa kuitenkin tunnetaan?
Kyllähän Pohjanmaalla on innostuttu ja toimeen tartuttu.
Kansanluonteen kuvauksena pidän kuitenkin enemmän samaan sarjaan kuuluvasta
Lakeuden kutsusta; siinä toimen mies pistää päivän aikana monta asiaa kuntoon,
ostaa peltiverstaan ja järjestää avioliittonsa, muiden pienempien asioiden
ohessa.
Myös Pohjanmaassa kaikki tapahtuu yhdessä päivässä.
Kerronnallisesti Tuurin tapa ympätä yhden päivän sisään monia eri aikakausia
kyllä toimii. Teksti vie, vaikka näyttämöt vaihtuvat; siinä Tuuri on mestari.
Mutta hiukan jurppii se, että yhden Lummukan hiekkakuopille suuntautuvan
uimareissun aikana – liekö pariakymmentä kilometriä enempää – Hakalan äänekäs
veljessarja ehtii muutaman kymmenen sivun mitalta raportoida suvun ja Lapuan
liikkeen edesottamukset Mäntsälän kapinan aikana tarkkaan, muutamien muiden
aihepiirien ohella. Mutta tämä nyt voi olla hiuksenhalkomista…
Elokuva ja kirja on hyvä käydä läpi rinta rinnan. Elokuva on
kirjaa pinnallisempi, mutta siinäkin on hetkensä. Hakalan Paavo eli
legendaarinen Esko Nikkari ympäripäissään poliisin kuulustelussa on suomalaisen
elokuvataiteen huippuhetkiä ja Kalevi Kahra opettajana on mahtava. Mutta kirja
vie voiton, monipolvisten lauseiden makustelu on syy, miksi palaan tähän
kirjaan aina uudestaan, vaikka sen todenmukaisuus mietityttääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti