Dream Theaterin kosketinvirtuoosi Jordan Rudess kävi vetämässä hienon ja intiimin konsertin Vantaan Martinuksessa 6.4.2018. Pianokappaleita pitkän uran varrelta, Bachin preludeista DT:n koukeroihin. Yhtä jollain tietokonehärpäkkeellä soitettua biisiä lukuunottamatta vain flyygeliä ja kappaleiden välissä lämmintä jutustelua siitä, miten out of nowhere hän päätyi 9-vuotiaana pianon ääreen ja vuosikymmeneksi klassisen musiikin opintoihin, kunnes sitten otti opinahjostaan hatkat ja rock vei mennessään.
Yksi syy genren vaihtoon lie miehen jopa liiallinen improvisointi. Rudess kertoi hauskasti, miten oppilaitoksissa piti vetää klassista nuottien mukaan ja miten hän pisti improvisaatioita väliin, mikä ei taas klassisen tyyliin sopinut.
Vaikka itse pidän häntä miltei täydellisenä kosketinsoittajana, niin kieltämättä hän saisi pitää koskettimilla liruttelun joskus hieman paremmin aisoissa. Muuten kiva duettolevy DT:n kitaristin John Petruccin kanssa kärsii hieman siitä, kun Rudess sujauttaa korumaisia improja sinne tänne. Määränsä kutakin.
Mutta käsittämätön taituri hän on. Nyt jo ikää 61 ja sormet pelaa. Tuntuu käsittämättömältä, miten yksi ihminen voi soittaa noin - ja kun olen katsellut tuubista DT:n keikkoja, niin huomaa että hän vetää monet noista käsittämättömistä kuvioista vielä yhdellä kädellä!
Martinuksen ohjelma oli hyvä, välissä oli joku pitkä Chopinin etyydi, sitten medley 70-luvun progehelmistä, ja väliin taas jutustelua käsien lurautellessa pikku melodioita tarinan sekaan. Illan hienoin pätkä oli David Bowien Space Oddity - Rudess myös lauloi sen, ja vaikkei miehen lauluääni yllä soittotaitojen tasolle, niin tuo kappale oli upea!
Dream Theaterin tuotannosta kuultiin Hollow Years, Silent Man, gospel-henkinen Spirit Carries On ja sitten yksi biisi Six Degreesiltä. Ja lopun huipentumana Dance of Eternity; Rudessin veto paljasti tästä alkujaan kakofonialta tai osittaiselta vitsiltä kuulostavasta potpurista hienoja klassisia rakenteita, nyt tulee DT:n alkuperäisversiotakin kuunneltua ihan uudella tavalla.
Yesin 70-luvun klassikoiden kohdalla olen huomannut, miten monimutkaisten progesävellysten hienoudet selkiävät, kun ne soitetaan pelkällä pianolla. Siinä mielessä Rudess olisi saanut soittaa Dream Theateria vielä enemmänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti