Mitäpä mietti Huovinen Veikko, kirjailija, 19 vuotta sitten? Päiväkirjamainen Viime talvi kertoo talvikaudesta jolloin Huovinen oli jo 70. Merkittävimmät kirjat oli tehty, mutta juttu luisti edelleen.
Tällaisia kirjoja on kiva lukea. Pääsee ajassa taaksepäin ja tapahtumia muistuu mieleen, kun kirjailija lausuu käsityksiään emu-keskustelusta, Ahtisaaren lausumista, julkimoiden tekemisistä. Doping oli pinnalla silloinkin.
Pidin myös Huovisen edellisestä vastaavasta, Humusavotasta jostain 70-luvulta. Tällaisia kirjoja voisi tunnetuilta kirjailijoilta olla enemmänkin.
Eihän näillä kirjapalkintoja voiteta, mutta jos ja kun ei ole juonta mitä kehua, on ainakin tuttu kieli ja omalaatuisen persoonan värikkäät aivoitukset: "Ennen vanhaan ihminen sai mennä kahvikutsuille ja erilaisiin tilaisuuksiin jokseenkin varmana henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Sitten eräät matkijat, jotka olivat oppineet urbaaneja tapoja maailmalla, toivat halaamisen tänne. Nyt puolitutut ja tuntemattomat naiset käyvät kuin sumopainija käsiksi, ja annapa olla, hupakoimmat miehetkin ovat omaksuneet tuon lääppimisen..."
Seuraava sitaatti lämmittää sitten metsämiestä: "...olen aina hämmästellyt ranttua väkeä, joka ei suostu tuomaan vaativaa persoonallisuuttaan kuin kirveenkoskemattomaan metsään..." Olen miettinyt tuota seikkaa usein. Eihän harvennusmännikkö nyt ihan ikimetsälle vertoja vedä, mutta pitääkö sitä ihmiselämä ihan ekstreemiä jatkuvasti olla. Minulle arkimetsä on ihanaa metsää, vaatimaton (?) egoni viihtyy taimikossa myös vallan mainiosti. Sitäpaitsi jopa hakkuuaukko just korjuun jälkeen on vetoava, täyttää aistit tuoksuineen kaikkineen.
Huoviselta löytyy myös sana lumiurakan parissa painiskelijalle (tulin juuri lumitöistä): "Mutta pihalla tie ulkorakennukselle on tukossa. Lumikolalle urakka on ylivoimainen, kun lumi pitäisi punnertaa korkealle penkalle. Ja lunta sataa yhtä mittaa. Vain vahvat täällä selviävät talven yli, heikot sortuvat. Se on elämän laki. Lumikolaa työntävät rihaiset, riutuneet olennot nyykähtävät nietoksen alle. Keväällä sitten pihamailta löytyy risaisia vaatemyttyjä, joiden päällä on korpin nokkimia kuuraisia luita. Kevään ensimmäinen peippo katselee pääkallon silmäkuoppia ja ihmettelee mikä se tuo on..."
Huovisen usein lapasesta karkaava liioittelu on virkistävää. Hänen kanssaan saa olla varuillaan. Lause voi alkaa näennäisen viattomasti, mutta ans ollakaan kun jo loppulauseessa viilataan varomatonta lukijaa linssiin armottomasti. Monasti joutuu palaamaan pari satsia taaksepäin ja miettimään, että mites tämä nyt meni...
Tunnistan Huovisessa tutunoloisen metsämiehen ja ulkoihmisen. Mutta on hän kyllä myös aika jäärä. Vaikka ajatus lentää, niin osaltaan asenteet ovat jämähtäneet ja tunnen olevani paikoin aika etäällä. Mutta väliäkö hällä!
Kirja ulottuu syksystä 1997 kevääseen 1998. Esikoiseni oli silloin parivuotias, kuopus syntyi.
Huovisen kirjauksia vuodenkierrosta lukiessa tulee miettineeksi myös omaa elämää. Sitä on itsekin oltu joskus nuoria...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti