Gustav Mahler on ehdoton suosikkisäveltäjäni. Liekö pientä riippuvuuttakin tullut. Mahler iskee, ja kovaa. Toisaalta hänen musiikkinsa sivelee sisintä hellästi, kuten kutossinfonian kolmososassa, hiljaa keinuttaen; toisaalla taas raastaa pitkin elämän virtaa väkevällä otteellaan, eikä voi antaa kuin mennä...
Joskus vajaa 30 vuotta sitten näin televisiossa Marjatta Koivulehdon dokumentin Kemijoen viimeisestä uitosta. Loppunäytöksissä puun huilatessa hiljaa huomioni kiinnittyi kauniin melodiseen ja toisteiseen musiikkiin. Odotin lopputekstejä: Musiikki Gustav Mahler, 1. sinfonia.
Siitä se lähti. Eka on kokonaisuudessaan hieno, ja tuo uittodokumentissa ollut Jaakko kulta-vaikutteinen sinfoniaballadi sitä kaunista Mahleria.
Sitten kakkoseen. Levykannessa pisti silmääni tarina jostain jenkkikirjanpitäjä Gilbert Kaplanista, joka oli valaistunut kakkosesta niin, että oli päättänyt opetella kapellimestaroinnin, jotta saisi johdettua kakkosen mielestään oikein. Hienosti hän(kin) sen johtaa. Kaplan ei sitten muuta klassista johtanutkaan uudella urallaan kuin Mahlerin kakkosta. Kuvaa hyvin Mahlerin musiikin vaikuttavuutta...
Kolmonenkin meni hyvin jakeluun - siinä erityistä on Mahlerin taipumus massiivisiin ratkaisuihin: joululaulua muistuttava pim-pom-osa sisältää vissiin puolenkymmentä kuoroa, ja voima on sen mukainen (tässä musiikissa on pakko olla jotain jumalallista!)
En hallitse lainkaan musiikin teoriaa, en yhtään, enkä osaa soittaa mitään. Mutta olen altis musiikin kauneudelle, voimalle ja vaikuttavuudelle, klassisen lisäksi myös progressiivisessa rockissa. Jälkimmäisessä herkkää kauneutta on vaikkapa Pink Floydin 23-minuuttisen Echoesin kummitusvaiheen jälkeinen "heräävän aamun" äänimaisema urkuineen (tuntuu kuin sielua hiljaa silitettäisiin), sitä on kuunneltu 40 vuotta enkä ole vielä kyllästynyt. Tai voimaa kuten Dream Theaterin Stream of Consciousness (=musiikkia, joka tosin saa lähipiirin kiipeämään seinille). Monimutkaisia ja -tahoisia biisejä, ja pitkiä; hyvän musiikin tunnusmerkki kun on se, että pelkkä intro kestää seitsemän minuuttia...
Näissä on usein taustalla klassinen musiikki tai ainakin progemiesten harrastus siihen suuntaan. Mahler on klassisen musiikin progea.
Muutama vuosi sitten sain lahjaksi Mahlerin kootut. Autossa on aina mukana 15 CD:n kokoelma. Olen yllätyksekseni alkanut pitää myös hänen laulelmistaan, jossa on myös rehevää maalaisuutta mukana - kuin myös wieniläistä tiluliluliitä (sitä onneksi vain vähän). Alan tuntea sinfoniat, noiden ensimmäisten ohella erityisesti vitonen ja kutonen kolahtavat, sitten ysi, jota olin kuuntelemassa Finlandialla, kun vielä Neukkuliiton valtionorkesterin nimeä kantanut orkka veti kuolemansinfoniaa kuin muistoksi manan majoille menneelle maalleen.
Mutta yksikään sinfonia ei jätä koskettamatta jollain tavalla.
Kesällä Itävallassa matkalla vaimo nokkelasti bongasi naapurijärvi Atterseeltä Mahlerin sävellysmajan. Sinne! Pyhiinvaellusmatka pieneen muutaman neliön koppiin, missä oli pieni söpö museokin. Niissä upeissa maisemissa on kakkos- ja kolmossinfoniat sävelletty. Ostin sieltä Constantin Floresin Mahler-kirjan, minulle sopivan kokoisen, noin 120 sivua. Kirjasta löytyy yhtä ja toista mielenkiintoista detaljia, samoin elämäkertaosa valaisee hänen sävellystyötään. Eikä mene liian musiikillisteoreettiseksi.
Mahlerin elämästä ei sen enempää, muuta kuin että siinä kerrotaan Mahlerin ja Sibeliuksen tapaamisesta Helsingfors-nimisessä kaupungissa. Jostain olen lukenut, ettei Mahler arvostanut Sibeliuksen musiikkia, mutta Floros antaa toisen kuvan. Itse koen herrojen musiikin aika samalla tavalla. Kaunista, jylhää ja voimakasta molemmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti