Antti Tuuria on mukava lukea. Kiinnostavia aiheita, sujuvaa kieltä ja hauskaakin.
Taivaanraapijat kertoo viime vuosisadan alusta ja New Yorkin
pilvenpiirtäjien rakennustyömaista. Parinsadan metrin korkeudella
keikkuneista suomalaisista ja intiaaneista (muut eivät kuulemma niihin
oloihin menneet). Ja mausteeksi suomalaissiirtolaisten elämästä
haaleineen, raittiusseuroineen ja aatteineen.
Toisaalta kirja oli aika yllätyksetön. Alusta lähtien mietin, että
kukahan kirjan henkilöistä sieltä korkealta putoaa. Ja niinhän siinä
kävi - toki tapahtuma toi kirjan sisällön kannalta olennaisen käänteen
juoneen.
Toinen yllätyksettömyys on sitten Tuurin kieli ja henkilökuvat. Tuurin
dialogi on aikamoista leukailua; tuntuu kuin hänen maailmassaan on
normaaliin verrattuna kymmenkertaisesti ihmisiä, jotka ovat hyviä
suustaan. Asiat ilmaistaan negaation kautta, kiertäen ("Rankila ei
tunnustanut raittiusseuraan kuuluvansa...") tai moninkertaisten
vihjailujen ja vertauskuvien kautta:
"Se kysyi, oliko vihani niin korkea vuori, ettei sen yli päässyt
nousemaan. Sanoin, ettei minussa ollut mitään vihan vuorta, olin
ennemminkin jäätynyt järvenselkä. Christina väitti, että jäätyneen
järvenselän yli voi kulkea. Sanoin siellä puhaltavan sen verran kylmät
viimat, ettei sen yli paleltumatta pääsisi."
Ja harvemmin Tuurin kirjoissa sanotaan. Pikemminkin verbeinä on arvelin tai epäilin...
Mutta mikäpäs siinä, tuo kieli sinänsä saa hyvälle mielelle, vaikka tapahtumat eivät aina niin mukavia olisikaan.
Päähenkilö Jussi Ketola on tavallinen, aika suoraselkäinen
pohjalaismies. Tulee mieleen toisen siirtolaisromaanisarjan Johannes Hakala
Maan Avaruus ja Uusi Jerusalem-kirjoista. Työtä tehdään, eletään visusti
eikä juurikaan rellestetä. Henkimaailmankin asiat kuten teosofia vähän
kiinnostavat. Siinä mielessä turhan lähelle näiden kahden herran
profiilit menevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti