Sata vuotta sitten tuleva Nobel-kirjailija F.E.Sillanpää julkaisi
esikoisromaaninsa Elämä ja Aurinko. Olen kirjaa parikin kertaa
aloittanut, mutta nyt päätin sen lukea loppuun kesän, eikun suven kunniaksi ja oikein imeä sieltä sillanpääläisiä suven aromeja.
Romaanissa kuvataan Malkamäen Eliaksen ihastuksia, Lyyliä ja Olgaa;
pääosin kuitenkin luontoa, kohtalonomaisuutta ja ihmisen pitkälti tahdotonta kulkua auringon alla. Ja suviyön tunnelmia; väliin
kirja on kuin runoksi puettu kasvisto. Tai luontoa kuvaava maalaus vahvoine sävyineen.
Eliaksen tuntemuksia - osin eroottisia - pohjustetaan sivukaupalla, luonto elää, rastaat laulavat ja kurjenpolvet
kukkivat. Kovinkaan paljon ei tapahdu - seksuaalisessakaan mielessä - mutta tekstissä on tunnetta ja voimaa. Eliaksen suhtautuminen Lyyliin ja Olgaan ja heidän väliset tuntemuksensa on hyvin kuvattu. Miten niin vähän sanomalla on sanottu niin paljon. Yhteen suudelmaankin johtava kehitys sisältää latausta enemmän kuin iso liuta reippaita seksuaalifantasioita.
Kirjalla on hieno nimi. Luen Elämää ja aurinkoa kevään vaihtuessa suveksi, lämmintä on kuin vanhoina hyvinä
aikoina. Leinikit jo kukassa; kirjan maailmaa miettiessäni sidon
kielokimppua terassin ruokapöydälle ja elän puolittain Laitilansalmen
vastarinteellä, Korkeen Lyylin ja Eliaksen maisemissa. Entinen maailma tulee elävästi silmiini: vanhojen harmaiden talojen porstuat, sireenipensaat, mattomaisen pihasaunion peittämä piha. Noista maisemista olen itsekin syntyisin.
Kirjassa on myös jotain vierasta, jopa tökeröä. Tyylin vanhahtavuuden tietysti ymmärtää, mutta kertojan ote on liian vahva. Ja pienempikin annos (kasvi)biologian sekoittamista tunne-elämään olisi riittänyt.
Sillanpää korosti elämän ykseyttä jotenkin uskonnollisella tavalla. Päivänkakkarassa lymyävä ötökkä saa tehtäväkseen havainnollistaa Eliaksen mielen- ja sielunliikkeitä läheisiä naisiaan kohtaan. Kuulla ja auringolla on suuret merkityksensä. Tuntuu kuin kaikkea ohjaisi panteistinen luontojumala, ja ihmiset omaa tahtoaan vailla ajautuvat minne luonnon suuri virta vie.
Mutta ei tästä voi olla myöskään pitämättä: (Sieltä näet) "maata, ilmaa ja vettä, ja taivaalla hehkuu kaikkivaltias tuli. On sellainen epämääräinen kesäinen hetki, jolloin muutamien ihmisten keskinäiset vaiheet juuri ovat eräällä määrätyllä asteella. Jolloin yksi istui ylhäällä kalliomännyn oksalla, toinen punertavaan puettuna lähestyi kallion juurta halki violetin kukkapälvekkeen, ja kauempana päivänsavun takana kutoi kolmas kangastaan, ja hänen silmissään tuijotti liikkuviin loimiin perusinhimillinen ikuinen kaipaus ja murhe, seuranaan kimalaisen surina ja seinäkellon väsähtänyt astunta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti