Taas emigrantteja, Pietari-Leningradia, suomalaisia idässä. Lapsia, jotka vallankumous söi. Sirpa Kähkösen Graniittimiestä on kehuttu, ilmeisesti kirjassa on kyse ihmisistä joilla kytköksiä hänen sukuunsa. Vaikuttava kirja.
Graniittimies kertoo 1922 Venäjälle hiihtäneistä Iljasta ja Klarasta. Molemmat punaisia, Ilja ollut vankileirilläkin. Aatteen väkeä matkalla kohti työläisten paratiisia. Pietarissa seuraan liittyy Jelena, hän Viipurista paennut, ja muutama aiemmin jo tsaarin aikana Pietariin kotiutunut.
Aloitetaan tyhjästä, rakennetaan pala palalta uutta maailmaa, kunnes vähitellen pääpaino siirtyy vanhan tuhoamiseen, tai vanhaksi tulkitun. Kirjan alusta lähtien on selvää, miten keskeisille henkilöille käy.
Päähenkilö Klara on vahva nainen, käytännön idealisti. Alkuun he käyvät valistamassa inkeriläisiä kommunismin ihanuudesta - vaikka Klara ajoittain epäilee, mistähän kurjuudesta nämä inkeriläiset pitää oikein vapauttaa... Sitten Klara heittäytyy täysillä Pietarin kellarimurjuissa elävien katulasten hoitamiseen, ottaa sieltä kaksi lasta kasvatikseen. Äidin ja kasvattajan roolit ja kiintymys kuvataan kirjassa väkevästi.
Iljan veli Lavr on kiinnostava tapaus. Hänkin pakenee Suomesta veljensä perässä, päätyy jopa punaupseerikoulutukseen, jossa tulee karu todellisuus vastaan. Aiheetta saatu raipparangaistus ja komennus kapinoivia tehdastyöläisiä vastaan syventää epäilyksiä; Lavr jättää punakokardinsa ja pakenee takaisin Suomeen. Ja kas, siinäpä sitten yksi syy passittaa isoveli - puolueen uskollinen jäsen - montun reunalle 1937.
Lavrin myöhemmistä vaiheista olisi kiinnostavaa lukea lisää. Millaista oli entisen punapakolaisen, sitten puna-armeijan karkurin elämä valkoisessa Suomessa 1930-luvulla?
Mietin ennen kirjaa, miten Kähkönen tarinaa vie. Käsittääkseni hän on vahvasti vasemmistolaista sukua. Onko selittelyä - 'silloin vain nyt oli sellainen aika eikä työläisellä ollut helppoa missään' - vai onko sosiaalipornomaista NKVD:n kauheuksien hehkuttamista. Sellaistakin yksitoikkoisuutta kun saa lukea, on se sitten täysin totta vai vain 99 %... Niitä tarinoita olen jonkun verran lukenut, Kalle Rannan Punalippu/Carelia -lehden uraauurtavista artikkeleista 1990-luvun taitteessa lähtien.
Mutta hienosti Kähkönen tekstiä vei. Idealismi ja ihanteet tulevat esille, eivätkä ne kokonaan häviä. Kasvattaja-Klaran hahmo on täysosuma. Pisteet siitä, että häntä ei ammuttu, vaan 'sai' kuolla sairauteen tai heikkouteen, nuorena tosin. Mutta riittävän selkeästi esitetään ihanteiden petturitkin, yhtenä niistä Sortavalasta kotoisin oleva kirjan alkuosan ystävä Tom Mehr(ov), joka sitten loppusivuilla lahtaa suomalaisia aatetovereitaan kuoppaan kalkilla ja maalla peitettäviksi.
Ja Kähkönen kirjoittaa hyvin, paikoin jopa runollisesti, juuri sopivassa määrin näinkin karun aihepiirin huomioon ottaen. Tyylissä on vähän samaa kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa, joku pieni ripaus Kalevala-mittaa (Korkeaa Veisua ei ehkä tässä tapauksessa...).
Näissä emigranttiasioissa minua kiinnostaa joku 'ihmiskohtaloita maailman pyörteissä' -meininki. Joskus vaan sitten otetaan ja lähdetään, kauaskin; mitä tarttuu vanhasta kotimaasta mukaan, mikä pysyy muistoissa ja mahdollisesti periytyy jälkipolville? Isovaarini on mennyt aikanaan Kanadaan, ja Tyynen valtameren rannalla kuoli lohenkalastajana; tällaisia tarinoita on kiinnostava lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti