Nobel-Böllin teos vuodelta 1960. Ajankuvaa ja tunnelmia 1900-luvun alusta vuoteen 1958. Saksalaisen hyvin toimeentulevan porvarisperheen vaiheita kolmen sukupolven kertomana.
Juoni sinänsä on toissijainen. Rakentamisen, lujuuslaskelmien ja arkkitehtuurin kanssa tekemisissä olevat isä, poika ja pojanpoika Fähmel ja heidän läheisensä käyvät läpi saksalaisuutta, sotia, valtakulttuurin taakkaa; eräänlaista vastarintaa kaikilla. Pääteemana varmaankin on valtaapitävien kritiikki, kantavaa kirjassa kuitenkin aivan muu: kieli, tunnelmat, tajunnanvirta.
Kirjassa on enemmän ajatuksia kuin sanottuja sitaatteja. Päähenkilöt käyvät kuin soljuvana virtana mielessään nykyhetkeä, elämäänsä; eri vuosikymmenten tapahtumat limittyvät samassa monipolvisessa lauseessa yhteen: se saa tekstin hengittämään, vie eteenpäin, sitoo kaukaisetkin asiat yhteen - taitavaa kerrontaa, tosin ajoittain vaikeaa seurata.
Böllin kieli on kaunista. Oman mausteensa siihen tuovat hänen katolisesta taustastaan juurtuvat uskonnolliset allegoriat, jotka tuovat kerrontaan annoksen runoutta. Puolipistelauseet jatkuvat sivunkin verran ja monin paikoin polveilu menee jo liiankin pitkälle;
myöhemmissä kirjoissaan Böll on tätä hieman hillinnyt ja niinpä pidän
myöhemmistä "naiskirjoista" (ryhmäkuvassa & joenmaisemassa) vielä(kin) enemmän.
Böll istuttaa pitkiin lauseisiinsa hyvin erilaisia elementtejä, mutta luontevasti: "Mutta nyt hän oli
kypsynyt, itsekin aikuisten lasten isä, mies, jota kohtalo oli lyönyt vaimon
kuolemalla; ollut maanpaossa, palannut kotiin; ollut sodassa; ilmiannettu ja
kidutettu; itsenäinen mies, jolla oli selvästi määriteltävä asema: "Tri
Robert Fähmel. Staattisia laskelmia. Toimisto iltapäivisin kiinni";
vihdoinkin hänestä sai keskustelukumppanin."
Böll on ristiriitainen kirjailija. Toisaalta hänellä on vahvaa tendenssiä rikkoa rakenteita, väkivaltaisestikin. Tässä kirjassa luostarin suunnitellut Fähmel sodan lopussa tarkoituksellisesti räjäyttää luomuksensa, eikä kadu sitä tippaakaan. Rakenteet saavat mennä, kulttuuristakaan ei niin väliä, ainakaan jos siitä tulee uuden luomisen este, rasite menneisyydestä. Kirjoissa
murhataan usein tai ainakin puhutaan murha-aikeista...vaikka onkin natsiajan hulluudet kokenut, käy mielessä, onko hänellä jotain piilevää vihaa, taipumusta nihilismiin.
Toisaalta hän on hyvin ymmärtäväinen ja humaani ja kuvaa hahmojaan kauniisti. Pakkohan tällaisesta on pitää... "Vanhus ohitti
pormestarinviraston, soturinpatsaan, missä väsyneet puksipuut happamesta
mullastaan tarjosivat lehtiään muistoksi kolmen sodan vainajille;
kirkkomaanmuurin luona vanhus pysähtyi, veti taskusta nenäliinan, pyyhki
otsaansa, laskosti nenäliinan, oikaisi takin sileäksi, käveli eteenpäin, ja
joka askeleella Robert näki keikarimaisen kaaren, jonka oikean jalan
housunlahje piirsi..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti