"Sukuromaani DDR:stä, sosialistisesta utopiasta ja neljän sukupolven riemastuttavista persoonista". Näin mainosti kirjan takakansi, ja kehuja oli kritiikeissäkin.
Ekat kolmesataa sivua meni vielä, osin odotuksen vallassa että jospa se viimeinen reilu satanen sitten kutoisi kaiken yhteen. Mutta into lopahti, loput menin osin harppomalla.
Kirja kuvaa neljän sukupolven Umnitzereita: vanhin, Meksikostakin vauhtia ottanut kommunisti-Wilhelm Charlotte-vaimoineen; heidän poikansa Kurt, joka oli natsiaikaan mennyt neukkulaan ja sitten, kas kummaa, päätynytkin työleireille ja sisäiseen karkoitukseen - mutta siitä huolimatta Aate oli säilynyt kirkkaana ja harppi-Saksaan takaisin päästyään mies palveli Puoluetta arvostettuna oikeaoppisena historioitsijana hamaan loppuun saakka; poikansa Aleksander joka juuri ennen muurin murtumista loikkasi länteen ja kirjan päätösluvussa reilu kymmenen vuotta myöhemmin matkustaa Meksikoon, kaipa jotain juuriaan (tai isovanhempiensa jälkiä) hakemaan, ja sitten hänen poikansa Markus, joka on muurin murtuessa 12-vuotias. Markuksen kautta hiukan kuvataan elämää (ja juurettomuutta?) Wenden jälkeen, mutta hän jää aika ohueksi hahmoksi.
Kirja on rakennettu erillisiin, kronologisesti ei-todellakaan-toisiaan-seuraavien ajanjaksojen mukaan; ratkaisu ei sinällään haittaa tai oikeastaan toimi ihan hyvin. Derkkuelämänkin selostus ainakin alkuun kiinnosti, mutta alkoi sitten jotenkin väljähtyä. Kieli ei imaissut mukaansa sillä tavalla kuin usein sakemannien kirjoissa. Ja Meksiko-ulottuvuus oli keinotekoinen.
Ehkä olen nyt vähän turhan kriittinen, ehkä siksi kun mielessä oli vahvasti juuri luettu Heinin mainio Landnahme. Pitää vissiin pitää pientä taukoa germaanikirjojen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti