Suuri saksalaisromaani, lopultakin, mainosti saksalaiskriitikko Heinin 2005 ilmestynyttä Landnahmea. En nyt ole varma onko ihan suuri, mutta tosihyvä kuitenkin. Kustantajan mukaan ensimmäisiä yhdistyneessä Saksassa ilmestyneitä romaaneja, jotka kuvaavat elämää DDR:ssä ilman mainittavampaa yhdistymisen jälkeistä henkistä krapulaa.
Kirja kertoo Bernhard Haber-nimisestä herrasta viiden eri kertojan silmin. Kuvaukset koskevat Haberin eri elämänvaiheita, ensimmäinen niistä lapsuusvuosia, kun Haber tuli ramman isänsä sekä äitinsä kanssa hävitetystä ja Puolalle päätyneestä Breslausta harppi-Saksaan, Guldenberg-nimiseen kuvitteelliseen kaupunkiin. Vertriebener, "evakko", on Habereiden pysyvä leima, josta Bernhard pääsee kunnolla irti vasta DDR:n saagan lopulla.
Guldenberg on harppi-Saksan henkinen pääkaupunki, muukalaisvastainen ja sisäänpäinkääntynyt. On kyse sitten 40-luvun lopulla alueelle tulleista itäevakoista tai tuoreemmista "muukalaisista", niin tämä ei ole heidän kotiseutuaan, eikä siksi tule... Haberin perhe saa kokea sen selvästi, Bernhard alkaa tosin vähitellen löytää omaa paikkaansa, luovii niin systeemin nuolijana kuin pimeää bisnestä tekevänä loikkareiden salakuljettajana, kerää mukavasti omaisuutta ja saa vähitellen arvonantoa.
Päähenkilön elämänkuvauksen ohella eletään elämää DDR:ssä monen kertojan sanoin. Mielenkiintoista! Ja monin paikoin yllättävääkin; 50-luvun derkkula ei ollut vielä niin kollektivisoitu kuin olen käsittänyt, ja pikku puuseppäyrityksiä näkyi toimineen koko DDR-ajan (?). Käytiin pyöräretkellä Baijerissa, seurattiin länsilehdistä elokuvatähtien kampauksia. Sitten vanne kiristyi pikku hiljaa. Muuri rakennettiin. Sekin oli jännästi kuvattu; tuolla pikkukaupungissa Berliinin mullistukset tuntuivat kaukaisilta.
Välillä mennään jonkun kertojan parisuhteeseen aika syvällekin, kuvataan sisarusten elämää, joista toinen seurustelee ja menee naimisin Bernhardin kanssa. Tai paikkakunnan keilaklubia, joka koostuu (ainakin alkuvuosikymmeninä) itsenäisistä yrittäjistä jotka yrittävät turvata omaa elintilaansa. Pariskunnat kuuntelevat rätinän ja häirinnän seasta länsiradiota, koittavat päästä perille, missä oikeasti mennään.
Tykkäsin eniten tuosta derkkuelämän kuvauksesta. Ei mitään ankeudella revittelyä, vaikk selväksi käykin, että kaikki eivät niissä oloissa viihtyneet. Koitti olla hiljaa pois valvovan katseen alta tai sitten valmistella pakoa länteen. Kirja on hyvin rakennettu; se ei ole viiden kertojan dialogia, vaan kukin saa oman useamman kymmenen sivun puheenvuoronsa, ja sitten siirrytään seuraavaan kertojaan ja Bernhardin uuteen elämänvaiheeseen. Lopulta päädytään uuteen Saksaan ja kirjan viimeinen ääni, pieni sahuriyrittäjä saa sukunsa omistuksia takaisin ja saa yhdistymisen alkuvuosina isot businekset liikkeelle. Nämä loppuvaiheet on kuitattu hieman liian hätäisesti, epilogin oloisesti. Ikäänkuin Heinillä olisi ollut pakko saattaa kaari loppuun vuosituhannen vaihteen tilannekuvauksineen ja paperi uhkaa loppua kesken...
Christoph Hein on itsekin syntynyt Sleesiassa, samoihin aikoihin kuin Bernhard, ja elänyt DDR:ssä. Olen tykännyt Heinin kirjoista. Peruskerronta on hiukan lakonista, mutta kaunista kieltä. Ikäänkuin systeemi kiristää ympäriltä, mutta ei saa estettyä kaikkia valonsäteitä. Kieli on ehkä vähän karumpaa kuin Böllillä mutta Heinilläkin monipolvinen lauserakenne elää ja hengittää kauniisti. Ehkä tulee jotenkin Juha Seppälä mieleen, kun ottaa Seppälän kalseimman puolen pois.
Heiniltä suomennettiin 90-luvun alussa Vieras, ystävä -niminen esikoisteos, jonka noteeraan lukemieni romaanien kärkikastiin. Landnahme tulee lähelle. Vieraan ystävän lisäksi on suomennettu kaksi muutakin romaania, ja vaikka olen käsittänyt niiden saaneen Suomessakin vastakaikua, ei uusia suomennoksia ole tullut. Sama juttu Ruotsissa. Ihme juttu.
Vaan meinasi tämä helmi minultakin unohtua. Olen ostanut tämän hetken mielijohteesta joskus kymmenen vuotta sitten, enkä silloin saanut kirjaa alkuun. Tuossa se on tönöttänyt sohvan eessä kirjahyllyssä aivan edessäni. Nyt sohvalla maatessani ajattelin ottaa kirjan käteen ja katsoa sivun pari. Ja sitten mentiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti