Tämä oli kirjallinen tapaus vajaa 15 vuotta sitten. Kirja kolahti, pidin elokuvastakin. Ja elävältä se tuntui lukea taas pitkän ajan jälkeen. "Ruotsin kirjallisuus kaipaa niin kipeästi lisää mellastavia maalaisia", Niemi on sanonut. Ja sitä kirjasta löytää, vaikkapa kun isä terottaa pojalleen elämän suuria totuuksia: "Vaarallisin asia, se josta hän kaikkein eniten halusi varoittaa, se yksittäinen tekijä, joka oli lähettänyt joukkokaupalla nuoria reppanoita hulluuden hetteikköön, oli kuitenkin kirjojen lukeminen."
Vaikka en olekaan pohjoisesta, kirja tuntui niin tutulta. Tuli nuoruus ja 70-luku elävänä mieleen... ylipäänsä kirja on onnistunut silloin, jos se pystyy palauttamaan tunnelmia, viemään lukijansa luvattuun ajanjaksoon ihan kuin eläisi sitä tässä ja nyt. Poikien mäenlasku ja nuorten koohaaminen, maaseudun sukupolvesta toiseen kantautuvat kaunat; kaikki aidosti kerrottu. Maaseudun miesten kuvaaminen: "Yhtä lailla perverssiä joukoa ovat tornionlaaksolaiset
talonrakentajat. Syrjäänvetäytyvät miehet, keskustelutilanteessa
poissaolevat, levottomat ja kärsimättömät kaverit, joilla on harhaileva
katse. Vasta kun he saavat vasaran käteensä, he muuttuvat tavallisiksi
ihmisiksi, silloin he saattavat jopa puhua vaimolleen ystävälliseen
sävyyn suupielet nauloja täynnä."
Niemen tekstistä tulee Antti Tuurin kirjojen melskaaminen mieleen. Myös hyvät sanonnat:
"olisin siinä vaiheessa lähtenyt ja jättänyt isän rauhaan. Tiesin, että hän viihtyi yksin ja istui mielellään tuntikausia tuijottaen liekkeihin ja hautoen synkkämielisiä ajatuksia ugrilaisissa aivoissaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti