Clasun uusin. Ei huono, mutta ei sellainen tälli kuin edellinen höstdimman. Tuttua kuvailua vanhenemisesta, isäsuhteesta, maailman pahuuksien ihmettelemistä. Ja itseironiaa. Mutta ei kielellisesti sellaisia runonpätkiä, joita laittaisi erityisesti talteen ja palaisi niiden ääreen maistelemaan, miten kaunista kieli voi olla.
Uusi kirja on enemmän tunnelmia kuin verbaliikkaa. Tunnelmien kuvailun Andersson osaa ja tässä mielessä kirja nousee edeltäjien tasolle. Ja joidenkin edellisten runoteosten politiikkaosasto, joissa runoilija-Andersson on ollut väkinäisin, onneksi puuttuu.
Ehkä syy, miksi ainakaan ensi lukemalta en ihan päässyt teokseen kiinni, johtuu kolmasosan kirjasta kattavasta Inandning, utandning - runosta, joka rakenteensa vuoksi on tavallaan luettava kerrallaan; hengityksen lailla on pakko edetä seuraavaan säkeeseen nähdäkseen, mihin ajatus johti ja samassa alkaa jo seuraava. Anderssonin runoissa olen pitänyt viipyilystä, pysähtymisestä yksittäiseen lauseeseen, ilmaisuilla nauttimisesta; sellaiseen tuo nimikkoruno ei anna tilaa.
Mutta on niitä muistiin merkittäviäkin, kuten heti kirjan alussa:
det går inte att tömma brunnen som är förbunden
med de djupa vattnen där vi lekte som barn och där våra
flygdrömmar föddes i oceanernas bottenlösa djup
Maailman kauneudesta ja kuolemasta Anderssonilla on liuta runoja, tässäkin kirjassa aika samantyylisinä kaksi peräkkäisillä aukeamilla. Joista tämä kauniimpi:
En morgon vid havet med sol, vind, fåglars rop och vingslag
förstår jag hur vacker världen är
För ett ögonblick upplever jag en så häftig lycka att jag inte
vet om jag vågar leva längre
I själva verket har jag redan lämnat allt och väntar bara
på att jag själv skall komma efter
Det dröjer en stund och jag har all tid i världen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti