lauantai 16. toukokuuta 2015

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa



Pitkästä aikaa taas todella hyvä kirja!

Kirja vie Krimille, vuosisatoja - toistatuhattakin vuotta - sitten sinne päätyneen kreikkalaissuvun viimeisimpiin jälkeläisiin. Kirjan keskushenkilönä on suvun matriarkka Medeia; vanha, viisas lapseton leski ympäri maata ja maailmaakin lomiksi saapuvan monipolvisen sukunsa keskellä.

Minä hahmotin kirjassa kolme eri tasoa: Ensimmäisenä ja vähiten kiinnostavimpana Medeian sukulaislasten elämää: rakkaussuhteita, pareja vaihtuu, ihmisiä tulee ja menee... nämä kohdat selasin nopeammin. 

Sitten on Medeia itsessään, miten hän kuvaa ympäristöään ja itseään. Vanha, viisas nainen; sellainen kirjallisuudessa ei-ihan-niin-harvinainen hahmo, joka pitää maailmaa pystyssä. Sukunsa viimeisenä vielä muinaista Pontian kreikkaa puhuvana hän on myös muistomerkki tuosta muinaisesta kulttuurista, joka 1900-luvulla oli häipyvä neuvosto- ja Venäjän kansojen sulatusuuniin. Ajaton hahmo. Jollain tavalla Medeiaa seuraamalla ajatukset karkaavat apostoli Paavalin matkoihin Vähään Aasiaan; seuduille, mistä Medeiankin juuret ovat lähtöisin. Kirjan lopussa hän keskustelee kreikkalaisen kirkon syyrialaismunkin kanssa, molemmat omaa muinaista kreikan murrettaan, juuri ja juuri toisiaan ymmärtäen. Ja pian hän on vievä hautaan oman sukunsa osalta tuon vanhan kielen ja ison osan kulttuuriakin.

Ulitskaja kuvaa kirjassa kauniisti Medeian elämää ja hänen lähimpiään; polkuja ja maisemia Feodosiassa, salviapensaita, viiniköynnöksiä - kuvaus elää, maisemat nousevat mielikuviin, Musta merikin näkyy. Kirjailijat, jotka tähän pystyvät, ovat minun makuuni!

"Täältä avautuva näkymä miltei ylitti silmän hahmotuskyvyn. Kukkula, jolle tataarikylä oli aikanaan pystytetty, ei ollut kovinkaan korkea mutta näytti joltain kiinalaiselta silmänkääntökuvalta. Tässä paikassa maisema kieltäytyi tottelemasta optisia lainalaisuuksia: taso- ja tilavaikutelman rajamailla liikkuen se avautui kuperaksi ja laveaksi, ja suora ja käänteinen perspektiivi yhdistyivät siinä ihmeellisellä tavalla. Siihen oli sulavalla kaariliikkeellä piirretty kaikki: terasseiksi porrastetut kukkulat, jotka olivat aikoinaan olleet kauttaaltaan viiniviljelmien peitossa - nyt sellaisia näkyi enää kukkuloiden laella -, niiden takana kalpeina kohoavat pöytävuoret, joilla laidunsi pieniä lammaslaumoja, ja vielä ylempänä ja kauempana näkyvä ikivanha vuoristo, sen tuuheat alametsät, sen rinteiden maanvyörymien vanhat kaljuuntumat, eriskummalliset paljaat kivihahmot ja kiemuraiset luonnonmuodostelmat, ja kuolleiden lohkareiden asuinsijat sen korkeimmilla huipuilla. Ei mitenkään voinut käsittää, kelluiko vuorten kivinen kuori puoli taivaanrantaa kattavan meren sinisessä maljassa, vai oliko tuon valtavan, silmänkantamattoman vuorirenkaan sisällä pitkulainen pisara Mustaa merta.

Medeia ja Samuil olivat saapuneet tänne syksyllä kolmekymmentäyksi. Tällä kaprista ja harmaata marunaa kasvavalla aukiolla istuessaan he kokivat molemmat olevansa Maan keskikohdassa..."


Kieli on kaunista - minun makuuni polveilevaa! - ja paikoin teksti vie ajatukset isojen ajatusten pariin:

"Samuil(-puolison) elämän viimeinen vuosi oli ihana. Syksy oli uskomattoman tyyni ja lempeä sekä poikkeuksellisen runsaskätinen. Tataarien vanhat viiniköynnökset, jotka olivat jo pitkään olleet hoitamatta, soivat maalle viimeisen satonsa."
"Nyt (Samuil) luki hitaasti sitä kirjaa, jonka katkelmien lukeminen oli sujunut häneltä muita huonommin viisikymmentä vuotta sitten, juutalaispojan täysi-ikäisyyden kunniaksi pidetyssä juhlassa. Unohtuneet sanat kohosivat muistin pohjakerroksista ilmakuplien tavoin, ja jos niin ei tapahtunut eivätkä nelikulmaiset kirjaimet tahtoneet paljastaa hänelle salattua merkitystään, hän etsi likimääräistä vihjettä rinnalla kulkevasta venäjänkielisestä tekstistä.
Hän ymmärsi pian, ettei kirjaa voinut kääntää tarkkaan. Elämän lopulle hänelle alkoi avautua asioita, joista hänellä ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan: että sanat eivät välittäneet ajatuksia kokonaan vaan hyvin likimääräisesti, ja että ajatuksen ja sanan välissä oli eräänlainen välys tai aukko. Täyttyäkseen se vaati ankaraa työtä tietoisuudelta, joka sitten täydensi kielen rajallisia kykyjä. Tavoittaakseen sen ajatuksen, jonka Samuil nyt kuvitteli kristallin kaltaiseksi, oli sivuutettava teksti, sillä kieli itse tahri arvokkaan kristallin sopimattomilla ja merkityksiään ajan myötä vaihtavilla sanoilla, sanojen ja kirjainten graafisella asulla ja puheen monenkirjavalla kaiulla."

Tuossa on tärkeä ajatus; käyttäisin itse hiukan erilaisia ilmaisuja (kuin kristalli, esimerkiksi), mutta tuo "asioiden avautuminen" ja sanojen kyvyttömyys ilmaista ajatuksia kokonaan on jotain tärkeää; jotain, mikä tuo mieleen minulle tärkeän intuitio-käsitteen - että joskus sanat ja kuvat vievät lähelle jotain minkä kuvittelee "totuudeksi", mutta ei aivan perille asti, ja sitten intuitiivinen kokemus tavallaan täydentää ajatuksen valmiiksi.

Jollain lailla tuli myös matematiikan raja-arvon käsite mieleen.

Niin, sitten se kolmas taso, maantieteellinen ja kulttuurinen: Kirja on kirjoitettu 1990-luvulla, mutta juuri nyt se on hieno kurkistus tuohon ajankohtaiseen maailmankolkkaan. Kirja vei minut googlaamaan Krimin historiaa - tai Taurian, jonne Hellaan heimolaiset olivat siirtyneet Mustan meren etelärannalta, nykyisen Turkin Pontuksesta ammoisina aikoina. Kaikenlaista kiinnostavaa tutkimusmatka tuotti. Krimin vahva kreikkalais-, juutalais-, turkkilais-, tataari- jne. asutus eri vuosisatoina - slaavilaisten ohella - oli uutta, puhumattakaan koko käsitteestä "Pontian kreikkalaiset", josta en ollut kuullutkaan.

Äkkiä ajateltuna ihmettelin, miten kaukaa nuo erilaiset kaukaiset heimot sinne ovat päätyneet. Vaan kurkistus karttaan: Krim ei ole sen kauempana Turkin pohjoisrannalta kuin Helsinki Oulusta. Ja viittaukset Puolaan ja Liettuaan eivät maantieteellisesti ole Utsjokea etäämmällä.

Ulitskaja vaikuttaa kiinnostavalta nimeltä. Epilogin perusteella tämä kirja kuvannee hänen miehensä sukua, mutta ei se pisteitä vähennä. Päinvastoin; jos onkin elämänpiiri ollut tuttu, niin hienostipa se maailma tänne Pohjolan perukoille välittyi. Nautin lukea kirjaa kartan kanssa. Koin todella sivistyneeni!

Ulitskajan nimi mainitaan usein Putin-kriittisten venäläiskirjailijoiden listoilla. Täytyy ottaa luettavaksi myös hänen tuoreimpia kirjojaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti