Intiaanityttö Tsamosta on nyt leffa teattereissa (Lapsui&Lehmuskallio); sen merkeissä selailin muutama vuosi sitten lukemaani kirjaa Suomen kansakoulun isästä, Uno Cygnauksesta.
Kirja oli monella tapaa yllättävä, monella tapaa myös tuli lähelle. Yllättävä pääasiassa siksi että tuo kaikkien kansankynttilöiden isä ei paljastunutkaan ollenkaan niin hyveellis-siveelliseksi kuin olisi voinut luulla, vaan Uno-pappihan oli aika veitikka naispuuhissa ja muutenkin suruton veikko. Ja kun lähti osin ruokkojuttujen takia Alaskaan, niin sieltäpä päätyi sitten hänen järjestämänään Nurmijärvelle Tsamo-intiaanityttö. Tuo tyttö on astellut tässä nykyisen kotini tontilla joskus 150 vuotta sitten.
Cygnaeus taas perusti ensimmäisen kansakoulun Jyväskylään. Olen itse aloittanut kouluni Suomen toiseksi vanhimmassa kansakoulussa Hämeenkyrössä. Muistan, kun useasti kotikylässäni harmiteltiin asiaa, ei se isosta ajasta se ykköstila ollut kiinni.
Kirjan aihepiirissä on ainesta vaikka mihin, ja kyllä mielenkiintoista tarinaa lähes 500-sivuiseen kirjaan mahtuukin. Hiukan vaan oli teksti jotenkin vierasta, väärällä lailla kepeää; sekin yllätti, kirjoittaja Wahlström kuitenkin on ollut sanomalehden (Hbl) päätoimittajana. Luulisi sujuvaa tekstiä syntyvän. Vai onko kyse kirjailijan ja kääntäjien suhteesta?
Tai sitten kirjan tapa esittää dialogia ei ihan istunut minun makuuni - minulle tosin parasta dialogia on Antti Tuurin Pohjanmaassa, siinä teos alkaa sitaatilla eikä kirjanjärkäleessä sitten muita sitaatteja olekaan!
No, ehkä kyse on todella vain makuasiasta.
Mutta taas, kun tuosta Tsamosta on ollut elokuva-arvosteluja, olen miettinyt että miltähän alaskalaisesta intiaanitytöstä on tuntunut 1860-luvulla täällä Nurmi-ierffuella. Kirjan perusteella aika pahalta. Tuonne jokilaaksoon lie kai usein ikävissään katsonut, muistellut Alaskan hiukan isompia puroja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti