Hermann Hesse: Im Nebel/In the Mists/Sumussa

Saksaa harrastava työkaverini lausui kerran Hermann Hessen Im Nebel-runosta viimeisen säkeen. Siinä tuntui olevan sellaista eksistentiaalista jylhyyttä, että päätin tutustua runoon tarkemmin.

Suomeksi Anna-Maija Raittila on kääntänyt runon näin:

Sumussa

Yksin, sumussa kuljen!
Yksin on jokainen pensas ja puu,
toinen ei tunne toista,
sumuun sulkeutuu.

Tuttavat tulvivat elämääni

entiseen, valoon täyttämään
nyt, kun sumussa kuljen,
en näe yhtäkään.

Totisesti, viisaaksi vasta

pimeys ihmisen kasvattaa,
se hänet hiljaa, vastustamatta
kaikista erottaa.

Yksin, sumussa kuljen!

Yksinäisyyttä elämä on.
Yksin on jokainen meistä,
toiselle tuntematon.

Tämä on vähän pliisu, ihan ok, mutta... Vaan annas olla, kun otetaan alkuperäkielellä germaaniksi, niin johan mannerlaatat järkkyvät:

Im Nebel

Seltsam, im Nebel zu wandern!
Einsam ist jeder Busch und Stein,
Kein Baum sieht den anderen,
Jeder ist allein.

Voll von Freunden war mir die Welt,
Als noch mein Leben licht war;
Nun, da der Nebel fällt,
Ist keiner mehr sichtbar.

Wahrlich, keiner ist weise,
Der nicht das Dunkel kennt,
Das unentrinnbar und leise
Von allem ihn trennt.

Seltsam, im Nebel zu wandern!
Leben ist Einsamsein.
Kein Mensch kennt den andern,
Jeder ist allein.

 

Erityisesti tuo viimeinen säe on voimakas, jylhä! Ja niin tämänkin runon kohdalla käy, kuten usein muulloinkin, että ihastun runon sävyyn vaikka en itse olisi sanomasta samaa mieltä. Että asian voi nähdä myös näin, ja jos näin näkee, niin onpa väkevästi sanottu! 

Mutta yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että eihän täällä nyt yksin olla eikä harhailla orpona halki läpinäkymättömän usvan. Runon viestihän on turhan synkkä. Mutta silti minua viehättää sen ehdottomuus, paljastavuus.

Koen eksistentialismin lähinnä kierkegaardilaisittain; siinä on viime kädessä uskonnollis-metafyysisellä tasolla kumminkin se lohtu, vaikka toisaalta kuva ihmisestä maailmankaikkeudessa on se, että takapuoli paljaana kierretään kylmässä avaruudessa. Sillä tavalla sitä ihminen ottaa vastaan maailman, itsensä, toiset ihmiset, kysymyksen jumalasta. Vaikka samaan aikaan on toisten keskellä, osa yhteisöä, antamassa ja saamassa rakkautta.

Ristiriitaista varmaan, mutta mikäpä tässä maailmassa ei nyt niin ristiriidatonta olisi...

Sitten on mielenkiintoista, miten paljon runon sävy on kiinni kielestä. En ole koskaan pitänyt englannista, ja kun luen tuon englanninnoksen, niin en ihmettele miksi. Eihän tuossa ole mitään voimaa, se on kuin joku teiniruno, kuin laimennettu British ale (sekin lämmin):

In the mists

Wondrous to wander through mists!
Parted are bush and stone:
None to the other exists,
Each stands alone.

Many my friends came calling
then, when I lived in the light;
Now that the fogs are falling,
None is in sight.

Truly, only the sages
Fathom the darkness to fall,
Which, as silent as cages,
Separates all.

Strange to walk in the mists!
Life has to solitude grown.
None for the other exists:
Each is alone.