Ei kirja, vaan ajatuksia muusikosta; Richard Wright on nykymuusikoista se jota symppaan eniten, Genesiksessä uransa alkaneen Steve Hackettin ohella.
Pink Floydin virtuoosimainen pianotaituri on noussut viime vuosina tuon paljon pitämäni bändin ykköshenkilöksi. Kun olen lueskellut Pink Floydista olen huomannut, miten jo joskus 1970-luvuilla kolahtaneet biisit tai piirteet ovat suurelta osin olleet juuri Wrightin käsialaa. Leijuvat kerrosmaiset äänimaisemat, jazz-vaikutteiset pianosoundit ja tietysti hienot sävellykset The Great Gig in the Sky:sta lähtien ovat aina viehättäneet minua enemmän kuin bändin maineikkaammat otokset Money, Another Brick in the Wall jne.
Youtuben aikaan on ollut helppo tehdä tutkimustyötä ja hakea uusia löytöjä. Careful with that Axe, Eugene on ihan hyvä biisi studiona, mutta siitä on pari aivan tajutonta versiota netissä, missä nimenomaan Wright panee kosketinsoundinsa leijailemaan. Zabriskie Point -elokuvaan tehty versio Come in number 51 your time is up on sellainen versio. Jotain taianomaista...
Wrightin soitossa tuntuu joskus tapahtuvan jotain mystistä. Echoesissa on pari sellaista kohtaa; etenkin kummitusääniä seuraava, tavallaan "taivaallinen" urkusoundi on jotain uskomatonta; juuri sitä kerroksellista äänimaisemaa, mistä David Gilmour edesmennyttä bändikaveriaan ylisti.
Wrightin säveltämä Us and Them on mainio biisi, ehkä hiukan sliipattu tosin. Mutta biisiä kiinnostavampi on sen historia! Zabriskie-leffaa varten monta vuotta aiemmin tehty Violent Sequence on siitä aivan uskomattoman kaunis minimalistinen ja meditatiivinen pianoversio John Cagen tyyliin.
Mahtavan Shine on You Crazy Diamondin alku on myös Wrightiä parhaimmillaan. Taas hitaasti kasvavaa urkumaisemaa, joka on saanut alkunsa floydien Household Sounds -kokeiluista; eri lailla täytetyistä viinilaseista saadut äänet olivat tuon 26-minuuttisen järkäleen alkuminuuttien taustalla.
Wright oli nelikon vetäytyvin ja vaatimattomin. Sääli; niin paljon hänen hienoja unhoon jääneitä luomuksia netistä löytyy että hän olisi voinut tuoda ideoitaan enempi esille. Wish You Were Here-biisin lemppariversioni on se live-esitys, jossa normaalin kitaralopun sijaan biisi päättyykin hitaasti hiljenevään pianojazz-maalailuun.
Ja uusin löytöni on, taas Zabriskielta, kuusiminuuttinen pianokappale Love Scene 4. Kaunista, kaunista...
Wish You Were Here -albumin jälkeen Wrightin yksityiselämä meni ilmeisesti pahasti solmuun ja päihteetkin lie sekoittaneet, ja hänen taka-alalle painuminen näkyy ja kuuluu. Gilmour sanoikin, että Pink Floyd oli parhaimmillaan silloin, kun Wright oli iskussa. Yhtyeen loppuvaiheissa Wright pääsi taas tasapainoon. Division Bell on kelpo levy, ja siitä pois jätetyistä leftovereista koottu The Endless River on sitä myös. Wright oli molempien sävellystyössä keskeisesti mukana, ja miehen ote kuuluu myös levyn soundissa ihan eri lailla kuin vaikkapa Animalsilla.
Richard Wright kuoli muutama vuosi sitten, mutta musiikki elää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti