Pari ajatusta yhdestä runosta, joka on viehättänyt ja askarruttanut minua jo monta kymmentä vuotta.
Joskus opiskeluaikana törmäsin virolaisen v. 1923-1966 eläneen Artur Alliksaaren runoon Aika. Taisi olla Viivi Luikin mainiossa romaanissa Seitsemäs rauhan kevät. Se on siitä lähtien matkustanut mukanani, joskus paperilapullakin tai ainakin muistissa. Erityisesti runon ensimmäinen säe kolahti:
Ei ole hyvää, ei huonoa aikaa.
On vain nyt ja on parastaikaa.
Mikä on alkanut jatkuu yhä.
Säilyy paha ja kestää hyvä.
Tuossa on jotain kaunista, rauhoittavaa. En ole koskaan ollut varma, olenko säkeiden kanssa ihan samaa mieltä. En osaa oikein analysoidakaan sitä. Pidän siitä silti.
Runo jatkuu:
Ei ole synkkää, ei iloista aikaa.
Toistensa veroiset hetket paraikaa.
Elämä elämän jatkua antaa,
Kronoksen leikkeihin leluja kantaa.
Ei ole mennyttä, tulevaa aikaa.
On vain nyt ja on parastaikaa.
Sattuman saatosta mitään et poista.
Yksikään hetki ei häivytä toista.
Tehtävätöntä
ei ole aikaa.
Tarkoitus
vain ei näy parastaikaa.
Enempää,
vähempää olla ei voisi.
Liikaa
ei elämä verotta soisi.
Mikään
ei tuhoa, lahota aikaa.
Pysyvää
hetkeä elät paraikaa.
Alkanut
aika ei voi laata,
ikuista
vain emme aistia saata.
Runon voima on ensimmäisessä säkeistössä, vaikka kyllä noissa jälkimmäisissäkin ideaa on. Niistä löytyy jo selkeämmin rivejä, joita en ihan allekirjoita. Paikoin on hiukan liikaa fatalismia minun makuuni, vaikka toisaalta "tehtävätöntä ei ole aikaa, tarkoitus vain ei näy parastaikaa" -säkeet kertovat taas toista.
Mutta ei se selittämällä parane. Mielestäni runot ovat silloin hyviä, kun ne koskettavat, vaikkei kaikkea sataprosenttisesti voisi allekirjoittaakaan.
Muuten, tämä Pirkko Huurron mainiosti suomentama runo "Aeg" alkaa alkukielellä näin:
Ei ole paremaid, halvemaid aegu.
On ainult hetk, milles viibime praegu.
Mis kord on alanud, lõppu sel pole.
Kestma jääb kaunis, kestma jääb kole.
Ei ihan joka sanaa ymmärrä, mutta loppu kuulostaa kauniilta suomalaisenkin korvaan: "Kestma jääb kaunis, kestma jääb kole..."
Muuten, tämä Pirkko Huurron mainiosti suomentama runo "Aeg" alkaa alkukielellä näin:
Ei ole paremaid, halvemaid aegu.
On ainult hetk, milles viibime praegu.
Mis kord on alanud, lõppu sel pole.
Kestma jääb kaunis, kestma jääb kole.
Ei ihan joka sanaa ymmärrä, mutta loppu kuulostaa kauniilta suomalaisenkin korvaan: "Kestma jääb kaunis, kestma jääb kole..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti