Hieno keskiaikainen kartta kannessa Nyenin eli Pietarin itäpuolelle ja nimen alaviitteena "ruotsalaisten kohtaloista ja seikkailuista idässä tuhannen vuoden aikana". Pakkohan se oli ostaa...
Reipas 400 sivua siitä, miten vahva rooli Ruotsilla ja ruotsin kielellä oli Baltiassa, Suomenlahden pohjukassa ja tietysti Suomessa menneinä vuosisatoina. Suomessa tietysti vieläkin, mutta muuten Itämeren itärannikolla ei svenssoneista ole muuta jälkeä kuin historia, ja sitäkin nimenomaan ruotsalaiset tuntevat luvattoman huonosti. Tämä on toimittaja-kirjailija Chrispinssonin perussyy kirjan tekemiselle; muistuttaa maanmiehiään, jotka ovat vanhan valtakuntansa itäiset historiat unohtaneet.
Tällaista historiafriikkiä kirja innosti. Oli kiinnostavaa lukea, että Pietarin paikalla on suomalaiskylien seassa ollut Nyen-niminen ruotsalaislinnoitus tms, miten Laatokan-Karjalan Kurkijoella on ollut eristäytynyt ruotsinkielinen yhteisönsä, miten Eestissä oli vielä neuvostovaltaukseen saakka eduskunnassakin ruotsinkielisillä yksi mandaattipaikka. Haapsalussa oli kunnon svenskivähemmistö, pohjoisrannalla asutusta (Noorootsi-Nuckö) jne.
On myös mielenkiintoista vaan ah niin turhaa spekuloida, millaista olisikaan jos se Suur-Ruotsin ykköshallitsija (oliko se nyt Kustaa Vaasa, en viitsi tsekata...) olisikin vähän tiukemmin pitänyt vallasta kiinni Baltiassa, olisivat virolaisetkin päässeet helpommalla kuin saksalaisparonien ja venäläisten ikeen alla. Ja ehkä Suomikin.
Viipurissa oli kunnon ruotsinkielinen vähemmistö omine instituutioineen, jopa Wiborgs Tidning ilmestyi sotaan saakka. Chrispinsson kuvaa näiden kohdekaupunkien ruotsalaisasutusten kuihtumista, ristiriitoja enemmistön (suomen-/viron-/lätinkieliset) kanssa, pakenemista pois puna-armeijan tieltä. Turun kaupungin kehitys harmittaa minuakin; joskus lapsena siellä perheen kanssa käytyäni muistan vielä ruotsinkieliset kauppojen kyltit, se oli samalla lailla kivan eksoottinen paikka kuin Helsinki. Chrispinssonin kirjan mukaan juuri Turusta muutti ruotsinkielisiä lahden länsirannalle jo 40- ja 50-luvulla suuret määrät. Sääli/synd.
Kirjaa sävyttääkin tietty surumielisyys. Niin monta paikkaa Itämeren rannoilla missä ei ruotsin kieli enää kuulu. Tuo tunne on ymmärrettävää, tekstistä paikoin läpikuultava ylemmyydenoloinen ruotsalaisuus ei enää sitä ole. Tai ainakin se häiritsee. 1930-luvun iikollien mölyt ovat oma outo asiansa, mutta oli suomenkielisillä sata vuotta sitten aihettakin pitää kielestään ja oikeuksistaan puolta ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan.
Nyt on tietysti toisin. Muistutan paasikiviläisittäin: Suomessa on aina joku toinenkin kieli kuin suomi, ja se toinen kieli ei ole espanja. Ehkä siksikin symppaan ruotsin kieltä, onhan siinä nykyään jo puolustuspoliittisetkin ulottuvuutensa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti