"Hän etsii elämässään, mutta löytää vain elämänsä..."
Rantapohjalainen runoilija Gösta Ågren julkaisi vuonna 1989 runokokoelman Jär/Tääl, joka meni ja voitti Finlandia-palkinnon. Ilmeisesti jossain arviossa olleen runonpätkän innoittamana ostin kirjan (ja sen jälkeen viisi muutakin Ågrenia).
Dialektikko kun on, Ågren leikittelee samoilla paradokseilla kuin lempparirunoilijani Claes Andersson. Ågrenilla vastakkaisuudet ovat voimakkaampia; hän ikäänkuin veistelee kirveellä, Anderssonilla se on hiukan hienosyisempää ja monipuolisempaa.
Mutta kyllä minä tuosta Tääl-kokoelmastakin pidin. Kuten runosta "Nielu":
"On runoja, jotka ovat
niin suuria ja syviä ettei kukaan
osaa niitä kirjoittaa. Todistus
niiden olemassaolosta
on se, että niitä ei
ole kirjoitettu. Me
haromme muuria, jonka taakse
ne kätkeytyvät, mutta emme löydä
aukkoa valkoisesta paperista..."
Tai "Voima":
"Jos voima on sitä ettei koskaan
luhistu vaan aina
kamppailee, voima on
suuri taakka, joka vaatii
suurta voimaa."
Mahtavaa!
En oikein tiedä, miksi nimenomaan runoudessa minua viehättävät nuo paradoksit. Asioiden näennäisellä yhteensovittamattomuudella saa tuotua esille jotain salattua - minun mielestänihän ihmisen maailma kun ei ole pelkästään matemaattis-luonnontieteellinen, vaan ensi sijassa taiteellis-humanistis-uskonnollinen, tai jotain sinnepäin. Ehkä tuollainen näennäinen epämääräisyys tai ristiriitaisuus paljastaa todellisuudesta jotain olennaisempaa kuin sinänsä selkeä, mutta ah niin pettävä ja suppea fysikaalinen kaavamaisuus:
"...Kamera
kuitenkin valehtelee niin kuin kaikki, jotka eivät
sano muuta kuin
totuuden..."
Tosin hiukan minua sieppaa, että poliittis-uskonnollisista mielipiteistäni huolimatta runoudessa symppaan juuri noita marxilais-agnostikkoja. Mutta minkäs mahdat... Toisaalta Anderssonin mainostama ateismi vähintäänkin rakoilee, ja Ågrenilla metafyysisyys on vieläkin lähempänä:
"Ehkä
emme ole se nimi,
jonka kirjoitamme, vaan
nimetön käsi,
joka tarttuu kynään"
Ja vaikka kuinka krouvia on välillä hänen kielensä, on se myös kaunista, kuten runossa "Isoäiti":
"...Niin
hän opetti heille sovituksen,
ja he jättivät hänet
ja katosivat tulevaisuuden
siintävään ihmisjoukkoon,
matkalle muistojensa luo"
Olipa mukava napata hyllystä tuo kirja taas käteen ja selailla, maistella tiiviitä säkeitä. Voi jestas, että hyvä runous on sitten nautinnollista (Wrightin pianonsoiton soidessa taustalla...)
Ja lopuksi pätkä runosta "Äidinäidinäiti":
"Äiti, minä kaipaan kotiin
tähän taloon, jossa asun,
ja tähän lyhyeen syyspäivään,
jonka elän."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti